Kaksitoista pitkää tuntia oli Genia ristillään kitunut, on nimittäin hänelle lohduttavaista saada verrata kärsimyksiään Vapahtajan kärsimyksiin, joka hänkin oli syyttömänä ristinpuulla kärsinyt. Niin luuli Geniakin kuolevansa.
Turhaan hän vielä kerran koetti irrottaa kahleitansa, mutta oi, ne ovat siksi vahvat, ettei hän heikoilla voimillansa kykene vapautumaan ja odottaa vaan kuolemata.
— Oi, jospa kuolema tulisi minut vapauttamaan! uikuttaa hän. — Mitä sanonkaan! Ei, rakas Jumala, vapauta Stefan ja anna minun kuolla hänen puolestansa! Ja kumminkin tahtoisin niin mielelläni kuolla, jatkoi hän, samalla kuin kyyneleet pusertuivat hänen silmistänsä, — elää todistaakseni syyttömyyteni, sillä minä en tahdo, että Genia von Sandorfin nimi ikuisesti kirouksella mainitaan. Jo tahtoisin seistä niiden ihmisten edessä, jotka ovat minut petturiksi leimanneet. Voi, minkä kauhean laudanpalasen sitoivat selkääni! Miks'et myrskytuuli irrota sitä, miks'et poista minusta häpeän tahraa.
Laudanpalasen? — Jova ja Karla olivat hänen selkäänsä sitoneet laudanpalasen ja siihen kirjottaneet:
"Noin kuolee Serbian petturi, noin kuolee kuningatar Dragan elukka!
Kirottu olkoon Genia von Sandorf — hän on kohtalonsa ansainnut.
Joka tämän ruumiin tapaa, kulkekoon ohitse rukousta lukematta,
jättämättä häntä maan haltuun!
Raadelkoot Mustien vuorten korppikotkat petturin ruumiin!"
Monta monituista kertaa oli Genia koettanut irrottaa tuota häpeällistä taulua.
Nytkin hän painoi päänsä alas ja koetti hampaillaan tavottaa nuoraa, sen poikki purrakseen ja siten pudottaakseen taulun maahan.
Mutta Jovan Radac oli kyllä huolta pitänyt siitä, että tämä oli mahdotonta, ja epätoivossa nyyhkyttäen täytyi Genian taaskin luopua yrityksestänsä. Tässä tilassa lensivät hänen ajatuksensa vanhempainsa kotiin.