— Oi Jumala, mitä hän oli tehnyt? Eikö hän itsessään tehnyt muuta rikosta vanhempiaan kohtaan, kun hän äänettömänä, salaa hiipi pois heidän luotansa. Vain pienen kirjelapun oli hän jättänyt jälkeensä, pyytäen siinä, ettei isä eikä äiti olisi huolissaan hänen kohtalostaan. Hän kyllä palaisi, kun oli täyttänyt aiotun tehtävänsä.
Kuinka nyt vanhemmat mahtoivat epätoivoisina etsiä häntä!
Mutta, millä kauhulla täyttyisi heidän sydämet, jos he vaan aavistaisivat, miksi heidän rakkaan lapsensa kohtalo oli muodostunut! —
Ollessaan puuhun sidottuna oli Genia yhtämittaa huutanut apua. Mutta, kukapa olisi häntä täällä kuullut? Kuuleppas! — Kovaa haukuntaa kuuluu kallion takaa, jonka hän aivan selvästi voi erottaa koko alastomuudessansa. Ei mitenkään koira voinut noin haukkua. Susi noin haukkui, ruskea susi, joka vieläkin oleskelee Serbian metsissä ja hämärässä jättää luolansa, lähteäksensä saalista etsimään.
Veri hyytyi Genian suonissa, ja hiukset yrittivät pöyristyä, kun hän huomasi jättiläismäisen suden katselevan pelokkailla silmillään ja sitte suurin hyppäyksin juoksevan takaisin metsään.
— Taivaan Jumala, elä anna suden raadella minua, rukoili Genia tuskasta mielettömänä. — Hän kuuli pensaissa ratisevan. Ehkäpä tunkeutui susi sitä tietä, ehkäpä se vainui saalistansa. Ehkäpä —
— Kaikkivaltias Jumala, huudahti hän, nähdessään suden punertavat silmät suuntautuvan häntä kohden, sillä suden suippo pää pistäytyi nyt esiin pensaista, jotka olivat ainoastaan kymmenen askeleen päässä.
Varovasti katsoi susi häneen tullakseen vakuutetuksi, saattoiko uhri puolustautua, sillä pedot ovat samalla suuria pelkureita, pelkäävät keppiä yhtä paljon kuin miekkaa tahi kuulaa.
Mutta, voi, Genia ei kyennyt puolustautua, sillä kädet ja jalat olivat sidotut, ja hän oli auttamattomasti jätetty oman onnensa nojaan.
Laiha, takkuinen eläin kohottautui kyykkyasennostaan. Se tuli häntä kohden ja teki puun ympäri yhä ahtaampia kierroksia.