Genia tunsi, kuinka tuskan hiki tihkui otsasta, kuinka jalat vapisivat ja jo puutuneet käsivarret värähtelivät. Ja yhtä kaikki hän vielä kerran epätoivon koko voimalla yritti katkaista nuorat. Sillä hän tahtoi paeta, pelastautua uuden vihollisen kynsistä…
Mutta juuri kuin susi aikoi hyökätä hänen kimppuunsa, terävillä hampaillaan puremaan poikki hänen kurkkunsa, kaikui äkkiä ihmisääni pensaikosta, ja samassa silmänräpäyksessä viskautui peto syrjään ja pakeni pelokkaana.
— Ihmisiä, ihmisiä! riemuitsi Genia sydämessänsä. — Vihdoinkin tulee apu! Sinä taivaan hyvä Jumala, minä kiitän sinua, ettet ole hyljännyt lastasi, kääntänyt kasvojasi tyköäni!
Nyt minut vapautetaan, ja minä tulen pelastetuksi, jotta taas vuorostani voin pelastaa Stefan Naumovitschin.
Pensaat väistyivät tieltä, ja pieni mies, pitkään vaippaan puettu, esiintyi.
Jo tahtoi Genia rukoilla häneltä apua, kun äkkiä ajatus antoi hänelle paremman neuvon.
Ei, ensin tahtoi Genia tietää, mikä tarkotus oli miehen tuonut metsään.
Olikohan tuo hyvä ihminen? Tahtoiko tuo todellakin häntä auttaa epäitsekkäästä vai vaatisiko jälkeenpäin avustansa hirvittävän palkan?
Sekuntia myöhemmin hengitti hän taas vapaammin, sillä hän näki, että tuo mies ei ollut yksin, vaan talutti pientä lasta, ja missä lapsi on mukana, siellä — niin arveli Genia — ei inhimillinen kehnous voi vehkeillä, silloin vaan lempeät rakkauden tunteet vallitsevat.
Sillä kukapa ei lasta rakastaisi, ja kukapa sen nähden tahtoisi tehdä halpamielisesti?