Lapsi, jota vaippaan puettu mies talutti, oli pieni, rääsyinen tyttö.
Kuuvalo, joka nyt pilkisti puiden lehtien lomitse, salli Genian jotenkin hyvin havaita molemmat olennot.
Mitäpä mies aikoi tehdä lapselle metsässä? Miksi oli hän tuonut lapsen mukanaan tähän autioon seutuun?
Genia pidätti henkeänsä, ettei ilmaisisi itseänsä, hän painautui vieläkin lähemmäksi tammea, ettei vaan näyttäytyisi kuunvalossa.
Mies kulki hänen ohitsensa, lapsi noin viidentoista askeleen päässä.
Kaikeksi onneksi ei mies Geniata huomannut.
Genia saattoi nähdä ainoastaan miehen kasvon piirteet sivulta päin.
Kasvot olivat nuorekkaat, vaaleitten viiksien koristamat.
Samassa silmänräpäyksessä kun he kulkivat Genian ohitse, kuuli tämä, kuinka lapsi sanoi miehelle:
— Minnekkä viet minut? Emmekö vielä ole saapuneet äidin luokse?
Lupasithan viedä minut äidin luokse!
— Tuonne kalliolle meidän ensin täytyy tulla, vastasi mies, äänessään vastenmielinen sointu. — Sitte olet äitisi luona.
Genia tunsi pistoksen sydämessään.