Sanat kuuluivat niin pilkallisilta miehen huulilta. Eikä hän arvellut ensimäistä kertaa kuulevansa tuota ääntä.
Hän tiesi vieläpä aivan varmasti kuulleensa tuon ylpeän äänenpainon. Mutta missä — missä? Tällä hetkellä oli hänen mahdotonta sitä muistaa, hetkellä, jolloin raju mielenliikutus täytti hänen rintansa.
Että mies oli valheen lausunut, siitä oli Genia heti vakuutettu, sillä kallion takana ei ollut yhtään ihmisasuntoa, missä tytön äiti olisi asunut.
Genia näki, kuinka mies nousi ylös kalliota lapsen kanssa. Hän luuli ensin, että mies taas laskeutuisi kallion toiselle puolelle, mutta kalliolle hän jäikin seisomaan.
Kuu pilkisti pilvien takaa ja valaisi aavemaisella, kalpealla valollaan kamalata, synkkää kalliota ja miehen sekä lapsen piirteet selvästi kuvastuivat tummalla pohjalla. Tuuli ikäänkuin nyyhkytti ja valitteli puiden oksissa ja lehdissä.
Genia tunsi rajua tuskaa sydämessänsä, häneen ei koskenut enää oma kohtalonsa, vaan tuon pienen tytön, joka kalliolla seisoi oudon miehen vieressä. Pöyristys valtasi hänen mielensä. Hän ei tietänyt miksi, mutta yht'äkkiä hän rukoili Jumalaa sydämessänsä, auttamaan tuota lasta ja armahtamaan.
Seuraavien minuuttien kuluessa täytyi hänen aavistustensa toteutua. Hän näki nimittäin, kuinka mies äkkiä tarttui tytön molempiin käsiin ja pakotti hänen laskeutumaan polvilleen.
— Polvillesi! sanoi mies käskevällä äänellä peljästyneelle lapselle, joka kauhusta ei kyennyt sanaakaan virkkamaan. — Rukoile nyt viimeinen rukouksesi, sillä sinun täytyy kuolla!
— Armelias Jumala! kuiskasi Genia. Tuo peto, kurja aikoo murhata suojattoman lapsen! Voiko ihminen katalampaa tekoa tehdä!
— Ja miksi minun täytyy kuolla? kysyi pikku tyttö vapisevalla äänellä, enhän minä mitään pahaa ole tehnyt.