— Elä kysy! ärjäsi mies. Sinun täytyy kuolla, koska olet toisten tiellä. Ei tässä tarvita pitkiä puheita, saat kuulan otsaasi ja sitten sysään sinut alas kalliolta. Laskeudu polvillesi aivan kallion reunalle, tuonne ulommaksi!
Tuskasta väristen ryömi lapsi parka, jonka suloiset, mustien kiharoiden ympäröimät kasvot Genia nyt aivan selvästi saattoi erottaa, kallion jyrkimmälle reunalle, yhä heittäen aran katseensa murhaajaan, joka oli heittänyt vaipan päältänsä. Voi, tuo mies ei ollutkaan tavallinen kuljeksiva ryöväri, vaan upseeri.
Äkkiä älysi Genia, missä hän oli aikaisemmin nähnyt nuo ylpeät, julkeat kasvot vaaleanpunaisine viiksineen.
Tuo oli sama upseeri, joka mustalla oriilla oli ajaa karauttanut tuomiokirkolle, Stefan Naumovitschia vangitsemaan. — Hän oli Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, ja sama mies aikoi nyt tehdä lapsenmurhan! Tuon lapsen laita mahtaa olla hyvin kummallista, arveli Genia.
Genia kuuli revolverin hanan napsahtavan kohotessa ja näki murha-aseen suuntautuvan lapsen otsaa kohden. Saattoi olla varma siitä, että kuula kyllä lopettaisi lapsen päivät.
Pikku tyttö purskahti äkkiä suonenvedontapaiseen itkuun. —
Enhän minä ole mitään pahaa tehnyt! huusi hän toistamiseen. — Minä pyysin sinulta vaan palasen leipää, sillä minun oli nälkä. Ja sinä sen sijaan kysyit, mistä sormuksen olin saanut, joka minulla oli sormessani. Sanoinhan minä, etten sitä ole varastanut, vaan on se minulla ollut niinkauvan kuin muistan. Voi, elä tapa minua, rakas upseeri, elä tapa minua!
Nicodem Lunjevica ei vastannut lapsen sydäntäsärkevään rukoukseen.
Vielä sekunti, ja tuo ilkityö olisi ollut valmis.
Genia joutui kokonaan tunteittensa valtaan, omaa kuolemataan pelkäämättä hän huusi kovalla äänellä, joka hirvittävänä kaikui synkässä metsässä:
— Varo, Nicodem Lunjevica, ei edes sisarensa purppura kykene peittämään tuota viatonta verta, joka takertuu käsiisi! Varo, sillä joka lapsen murhaa, on kirottu.