Kirottu! toisti kaiku kamalasti. Ja kirottu! vastasi metsä kaikkinensa.
Silloin vaipui Nicodemin käsi, joka juuri oli ollut valmiina laukaisemaan. Hän katseli arasti ympärilleen ja juoksi sitte kiireimmän kautta kallion toiselle puolelle ja hävisi nopeampaan kuin Genia edes saattoi ajatella olevansa onnellinen, kun oli ihmishengen pelastanut, hän, joka itse oli avuton, puuhun sidottuna, oli saavuttanut loistavan voiton pimeyden vallasta.
Lapsi oli vielä polvillaan, hän ei vielä ollut selvillä siitä, mitenkä peljättävä murhamies äkkiä oli hävinnyt.
Lapsi piti kumminkin yhä vielä kätensä ristissä ja katseli taivasta kohden, missä — Genia oli näkevinään siinä Jumalan antaman merkin — ystävällinen, kirkas tähti näyttäytyi.
KAHDESTOISTA LUKU.
Mustien vuorten ryövärien joukossa.
Lapsi, lapsi! huusi nyt Genia ilosta vapisevalla äänellä, antaessaan sille niin ystävällisen ja hellän soinnin kuin mahdollista, ettei vaan peljättäisi pienokaista. — Lapsi, tule tänne, tule tänne, minä odotan sinua!
Pikku tyttö nousi ylös ja katseli ympärilleen. Hän nähtävästi ei voinut kuulla, mistä ystävällinen ääni kuului.
— Kuka minua huutaa? kysyi tyttö. — Hyvät, siivot ihmisetkö? Oi, täällä metsässä on niin synkkää ja kalliot ovat jyrkät.
Astu varovasti alas, suloinen lapsi! kehotti häntä Genia hellästi kuin äiti. Elä putoa! Tule tänne, täällä minä olen tässä puussa.