Professori tarjosi hänelle kätensä ja vei hänet ulos huoneesta. Hôtellin edustalla otti hän ajurin, eikä kauan viipynyt, ennenkuin nämä pysähtyivät erään talon edustalle, jonka nähdessään Genia uudestaan purskahti itkuun. Se oli hänen lapsuuden kotinsa. Charlotin täytyi tukea Geniaa, kun hän astui vaunuista ja meni hänen kanssaan portaita ylös. Hän vei Genian siihen huoneeseen, jossa kreivitär Sandorfin ruumis oli. Arkku oli jo tuotu ja ruumis pantu siihen. Palvelijat olivat kaunistaneet arkun kukkasilla, sillä he olivat rakastaneet hyvää emäntäänsä.
Genia riensi arkun luo. Hän heittäytyi nyyhkien ruumiin yli, syleili sitä ja sanoi kuolleelle:
- Tässä minä nyt olen, minä olen tullut takasin! — — Oi, avaa vielä kerran silmäsi, niin että saan nähdä ne rakkaat tähdet, jotka aina ovat loistaneet minulle elämäni yössä — sano yksi ainoa sana minulle! — Oi, miksi et avaa noita kalpeita huuliasi? Ovatko ne unohtaneet rakkauden kielen? Puhu nyt toki, sano yksi ainoa sana "Genia"!
Mutta huulet olivat kiinni, silmät eivät avautuneet. Jäykkänä makasi kuollut siinä, kasvot keltaisina, sisäänpainuneina, silmät sammuneina, hänen ylitsensä oli levinnyt autuas rauha. Genia kumartui ja painoi suudelman kuolleen otsalle. Sitte painoi hän kylmiä käsiäkin huulillensa.
- Oi, suudelmani ei voi herättää häntä eloon! huudahti hän valittavalla äänellä. — Hänet on otettu pois minulta. Mutta rauhallisista kasvoistasi näen, että — sinä olet kuollut sovinnollisella mielellä.
- Niin, sen hän on tehnyt — sanoi professori — sen voin minä todistaa, Genia. Mutta antakaa nyt kuolleen maata rauhassa! Tulkaa kanssani, menkäämme viereiseen huoneeseen, niin saamme siellä puhella enemmän.
Genia ei tahtonut voida lähteä pois äidin ruumiin vierestä. Sitte meni hän tohtoriin nojaten viereiseen huoneeseen, mutta sinne tultuaan purskahti hän uudestaan itkemään. Se oli hänen äitinsä kamari. Siellä oli kreivitär Sandorf usein istunut ja hän — Genia — oli leikkinyt hänen jalkainsa juuressa. Ja täällä näki hän kaikki olevan samallaisessa kunnossa kuin lapsuudessaankin. Tuossa oli tuoli, jolla äiti mieluimmin istui, ja tuossa se pieni palli, jolla Genia lapsena oli niin usein istunut kyyrysillään, tuossa kirjoituspöytä, jonka ääressä äidin oli ollut tapana istua ja kirjoittaa kirjeitään, kirjoituspöydän yläpuolella —
- Isäni — isäni! huusi Genia ja katsoi kuvaa, joka leveissä, kullatuissa puitteissa riippui pöydän kohdalla ja jonka ympärillä oli kukkakiehkura.
Sitte vaipui Genia istualleen kirjoitustuolille ja nojasi päänsä kättä vasten.
- Niin, tässä on kirjoituspöytä, jonka ääressä hän aina istui, sanoi hän. — Laatikoihin kätki hän tavallisesti kirjeensä. Katsotaanpas, ehkä hänellä on vielä tallessa ne kirjeet, joita minä kirjoitin hänelle lapsena, ollessani ulkona maatilalla, kun hän oli vielä kaupungissa.