Draga oli rientänyt ovelle. Hän aikoi avata sen, mutta silloin seisoi kuningas jo hänen vieressään.

- Minä kiellän sinua avaamasta ovea, huusi hän. — Kuuletko, minä kiellän sinua!

- Miksi sitte? Sehän on Rabe, joka pyytää päästä sisään!

- Se saattaa olla joku ansa, kuiskasi kuningas hänelle. Me emme avaa. Minulla on parempi keino, jolla voimme itseämme suojella. Muistathan dynamiitin! Samalla hetkellä, jolloin he kaikki seisovat oven ulkopuolella, vedän minä sytytyslangasta, ja silloin — haa — silloin lentävät he kaikki ilmaan! Vielä olen minä Serbian kuningas, vielä seisoo valtaistuimeni suorana, vielä olemme me elossa. Ei, elä vapise, Draga! — Missä on revolverini? — Missä on sapelini?

- Haa, he tulevat yhä lähemmäs! — Niitä tuntuu olevan monta! Etkö kuule askeleita? Meillä on vaan yksi keino pelastua: pako. Tule kanssani — seuraa minua!

Draga muisti nyt, että kiertoportaat veivät siihen huoneeseen, jossa Stefan Naumovitsch oli vangittuna. Mutta sen huoneen ikkunoissahan oli rautaristikot. Siinä ei myöskään ollut muuta uloskäytävää, kuin se, joka vei kiertoportaille. Hän oli erityisesti laitattanut huoneen sillä tavoin estääkseen Stefania pakenemasta.

- Ei, ei, se ei käy päinsä! ähkyi hän ja jäi seisomaan vaatekammioon vievän oven eteen. — Meillä ei ole mitään pakenemisen mahdollisuutta.

- Ehkä ikkunasta, sanoi Aleksanteri. — Ehkä voidaan paeta sitä tietä.

- Ikkunasta? Tämä huonehan on toisessa kerroksessa. Ja mistä sinä muuten tiedät vaikka osa salaliittolaisia olisi ikkunan alla vahdissa.

Aleksanteri juoksi kuin mielipuoli ympäri huonetta. Hänellä oli miekka toisessa kädessä ja revolveri toisessa. Mutta hänellä ei ollut muuta kuin paita päällään ja sellaisessa asussa ei hän tehnyt juuri mahtavaa vaikutusta.