KUUDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.
Uskollisen rakkauden palkinto.
Samana yönä, jolloin Serbian Aleksanteri ja Draga niin hirmuisella tavalla murhattiin, otettiin hengiltä myöskin Nicodem Lunjevica, yksi aikansa hirmuisimpia ilmiöitä.
Hän luuli sinä yönä saavansa levätä Saroltan sylissä. Sarolta ottikin hänet vastaan hurmaavassa puvussa. Hän heittäytyi Nicodemin syliin ja suuteli häntä hellästi. Mutta tuskin he olivat ehtineet hyväillä toisiansa, kun talon portti äkkiä jyrisi ja kun ei se heti avautunut, lyötiin portti sisään ja salaliittolaiset tunkeutuivat sisälle. Nicodem haki revolverinsa, mutta hänelle ei annettu aikaa sitä käyttää. Ennenkuin hän ehti siihen tarttua oli jo hyökätty hänen päällensä ja hänet vangittu.
- Kurjat, mitä uskallatte tehdä, oletteko tulleet mielettömiksi? Enkö minä ole kuningattaren veli, enkö minä ole vallanperijä? huusi Nicodem.
- Nyt ei ole enää kuningatarta, sisaresi makaa murskattuna kadulla konakin ulkopuolella lankosi rinnalla. Kuningas ja kuningatar ovat molemmat kuolleet!
Silloin tiesi Nicodem, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut ja meidän täytyy rehellisesti myöntää, ettei hän suinkaan pelkurimaisesti mennyt kuolemaan. Tyyneenä ja vastarintaa tekemättä antoi hän viedä itsensä ulos kadulle, asettui lyhtypylvään viereen ja huudahti:
- Ampukaa sitte, koirat, mutta tähdätkää ainakin varmasti. Näytelmä on loppunut, se oli todellakin kappale, joka huvitti minua suuresti. Nyt jälestäpäin maksan minä pääsymaksun.
Samassa kiväärit pamahtivat ja Lunjevica vaipui kuolleena maahan.
Mutta vielä on eräs henkilö, joka sinä yönä sai surmansa. Se oli arvoisa täti Eufemia. Melun säikyttämänä harhaili hän ympäriinsä konakissa. Hän päätti vihdoin pelastua erään takaportaan kautta. Mutta hädissään astui hän harhaan ja syöksyi päälleen alas portaita.