Uhkarohkea yritys.
Nuori ryöväri otti pikku Milanan käsivarrelleen ja ojensi toisen kätensä Genialle.
— Elkää mitään peljätkö, neitiseni! sanoi hän kohteliaasti, jommoista ei olisi tuommoiselta mieheltä odottanut. — Meillä on jotenkin vaivalloinen tie kuljettavana, mutta johdan teitä varmasti.
Genia tunsi itsensä pois laahatuksi. Hänen sydämensä löi alussa tuskallisesti, sillä hän luuli, että uusi, hirvittävä kohtalo häntä odotti ja hän pelkäsi oudon miehen läheisyyttä.
Tuo rosvo kumminkin piti hyvin varovasti hänen kädestänsä ja kohteli häntä niin sääliväisesti, että hän kohta vapautui kaikesta tuskasta.
Kallioiden yli meni heidän tiensä yhä kauvemmaksi. Genia luuli kävelleensä neljännestuntia, kun saattaja hänelle äkkiä sanoi:
— Nyt pitää meidän astua rappusia alas. Astukaa varovasti porras portaalta. Ne ovat kallioon hakatut ja jotenkin kapeat. Pienokaisesta, joka on käsivarrellani, kyllä vastaan. Minä menen edeltä, jotta voin ottaa teidät kiinni, jos sattuisitte putoamaan.
Laskeutuminen alkoi. Kun Genia ei voinut mitään nähdä mustan siteen lävitse, täytyi hänen kulkea mitä suurimmalla varovaisuudella. Hän ensin koetteli jalkaterällään, mihin tulisi astua, ja sitte hän veti toisen jalan perästä, tuntiessaan, että seisoi varmalla pohjalla.
Ryöväri johti laskeutumista rohkaisevin sanoin. Geniasta tuntui, kuin astuisi syvälle maan sisään. Tuon tuostakin tuntui silmissä vähän valoisammalta, heikko hohto, leimuava valo tunkeutui siteen lävitse, ja pihkaisen puun haju tunkeutui nenään. Nähtävästi oli kallion seinämiin pistetty sytytettyjä päreitä, valaisemaan vaarallista tietä.
Kylmä ilma löi vastaan, ja juhlallinen hiljaisuus, joka alhaalla vallitsi, ilmaisi parhaiten, että nyt oltiin syvällä maan sisässä.