Voimakas viini, jota Milana ensi kertaa elämässään nautti, sulki pian hänen silmänsä ja lapsi nukahti pöytää vasten, pää painuen ristissä oleville käsivarsille.
Myöskin tunsi Genia itsensä sangen väsyneeksi ja pyysi rosvokapteenin vetäytymään syrjään.
— Kas tässä! sanoi päällikkö, viitaten erästä ovea, joka näkyi vuotokiviseinässä. Sitte hän avasi oven, ja Genia näki varsin hyvin sisustetun huoneen, missä oli tila karhuntaljoineen ja pehmeine patjoineen.
— Nuku rauhassa, kuin jos nukkuisit Abrahamin helmassa, sanoi Genialle Banjaluki. — Täällä olet hyvässä säilyssä ja kun taas näemme toisemme, niin saat huoleti lähteä matkallesi. — Usko minua, ryövärin asunnossa voi usein paljoa turvallisemmin sulkea silmänsä kuin Serbian kuninkaan linnassa. Kukapa tietää, lisäsi hän nauraen, nukkuuko kuningatar Draga tänä yönä niin makeasti ja häiritsemättä kuin sinä.
— Kiitos, vastasi Genia, ojentaen päällikölle kätensä. Jo ensi hetkestä tunsin sinuun luottamusta, mielelläni ja kiitollisuudella vastaanotan vieraanvaraisen tarjouksesi. Hyvää yötä!
Näin sanoen meni Genia, Milana käsivarrellaan, kalliokamariin, ja
Banjaluki sulki perästä oven.
Minutiksi jäi hän seisomaan suljetun oven eteen. Hän ei kuunnellut, mutta näytti vaipuneen syviin ajatuksiin.
Pitkät, mustat, silkkimäiset kulmakarvat varjostivat hänen silmiään.
Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnan yli, ja rajuuden ja synkän päättäväisyyden jok'ikinen jälki oli hänen kasvoistansa kadonnut. Hänen piirteensä olivat päinvastoin saaneet lauhkean, haaveilevan ilmeen.
— Merkillistä! kuiskasi hän itsekseen. — Noin monen vuoden kuluttua — voiko se olla mahdollista?… Ei, ei voi olla — kuolonhiljaista on täällä sydämessäni; se ei voi kauvemmin rakastaa — kerran, eikä koskaan enää.