"Entä sitte? Kuka on teitä käskenyt liehakoimaan turhamaisuudelleni?"
"Se huvitti minua nyt."
"Ja täytyy aina tehdä sitä, mikä huvittaa."
"Niin."
"Sen olen paneva muistooni."
He istuivat sohvalle vastapäätä suihkulähdettä kultapalloineen; William kysyi tytöltä, jos hän oli lukenut äidin kirjan.
"Kyllä tietysti."
"Samalla tavoin kun olitte lukenut minunkin?"
Tyttö nauroi, mutta ei vastannut.
"Ostin tämän antaakseni teille, mutta jos te olette lukenut niin…" William ojensi kirjan puoleksi esille, jonka neiti Hagberg otti vastaan nyykähyttäen keveästi päätään ja heittäen samalla häneen naurua täynnä olevan, peittelemättömän silmäyksen, joka tuntui sanovan: herran tähden, ettekö voi ymmärtää että valehtelen! Mutta näettekö, en pelkää sitä tunnustaa.