Liikunta toi tytön poskille hieman väriä ja suuriin vihervänharmaisiin silmiin loistetta. William katsoi häntä ja ensikerran kävi hänen lävitsensä aavistus, että hän kenties kumminkin oli hiukan, hiukkasen vain rakastunut. Tämä ei vaikuttanut häneen suinkaan epämiellyttävästi. Hän ei hetkeäkään uskonut, että tämä rakastuminen tulisi näyttelemään mitään osaa hänen elämässään, mutta hän iloitsi sille rahtuselle surumielisyyttä, jonka se tulisi jättämään jälkeensä, kun kaikki oli ohi. Se olisi oleva pieni kesämuistelma, jonka voisi ottaa esille, silloin tällöin talvi-illoin, istuessaan yksin unelmoiden hämärän laskiessa.
He olivat tulleet korkeimman vuoriharjanteen kukkulalle ja istahtivat aurinkoiseen rotkoon, jossa maa oli peittynyt lämpöisellä kuivuneella ruoholla. William tahallaan ei asettunut aivan likelle, ettei tyttö pelästyttäisi, ja että hän paremmin voisi tehdä havaintoja.
"No", sanoi. William, "täällähän on kaunista, eikö niin? Ja me olemme yksinämme, eikä kukaan häiritse meitä. Mitäs me nyt keksimme."
"Niin mitä te haluatte?"
"Minä olen kokonaan teidän käytettävänänne."
"Kiitos. Mutta tällä haavaa ei minulla ole tilaisuutta siihen."
He katsoivat toisiinsa varsin välinpitämättöminä, mutta samalla salaisesti uteliaina, vaihtaessaan näitä lauselmia.
"Leikimmekö — mitä? Leikkimistä sanoilla, tarkoitan minä. — Tahdotteko niin? Otammeko seurustelulörpötykset esille? Rupeammeko kekseliäiksi? Laskettelemmeko taas eriskummallisuuksiamme?"
William puhui yhä vielä ivahtavaan tapaansa, mutta pohjalta kaikui kumminkin toinen sävel, jolleka tytöllä oli hyvin tarkka korva, ja jonka hän heti ymmärsi. "Nyt se tulee", ajatteli hän. Hän ei vastannut mitään.
"Oh. Tämähän on viimeinen iltapäivä. Kauniin kesän viimeinen iltapäivä. Niin mielellään tahtoo käydä vähän hentomieliseksi — eikö niin?"