William siirtyihe muutaman tuuman likemmäksi — ei kumminkaan enemmän kuin että välimatka vielä heidän välillään oli kyllin arvoa antava.
"Olisimmeko hiukan hentomielisiä?" sanoi hän osaksi todella, osaksi leikillä katsahtaen tyttöön.
"Olkaa juuri niin kuin teitä haluttaa."
"Ai, ai! Se oli vaarallinen lupaus. Ajatelkaa, jospa ottaisinkin teidät sanasta kiinni!"
"No mitä sitte?"
"Minulle voisi esim. tulla halu — — suudella teitä."
William katseli tyttöä yhä edelleen hyvin tarkkaavaisesti, nähdäksensä, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Mutta ei näkynyt pienintäkään muutosta tytön kasvojen ilmeessä, ei edes pikaisintakaan punastusta.
"Sen tekee, jos uskaltaa — — kun siitä puhuu, osoittaa se, ettei siihen ole rohkeutta", sanoi tyttö kohdaten Williamin katseen suurimmalla tyyneydellä. William tunsi itsensä noloksi huomautuksesta ja siitä ujostelemattomasta avomielisyydestä, jolla tyttö sen oli esilletuonut.
"Te olette älykäs pieni neitonen", sanoi hän. "Ja alanpa melkein myös epäillä, että olette harvinaisen rehellinen pikku neiti. Minua huvittaisi tulla teitä tuntemaan."
"Siinä tapauksessa saatte kiiruhtaa, sillä huomenna matkustan minä."