"Kuuluupa siltä kuin puhuisit jostakin laiminlyödystä velvollisuudesta. Koska puhe on osunut tälle alalle, niin tahdon sanoa sinulle suoraan ajatukseni. Minkälaiseksi suhde välillämme muodostuneekaan, täytyy sen ensi ehtona olla vapaus. Välillämme ei saa olla mitään tavanmukaista velvollisuudentuntoa. Ei mitään vaatimuksia! Ei mitään oikeuksia! Ei pakkoa minkäänmoista!"
"Kuka puhuukaan pakosta?" sanoi äiti. "Älä ole peloissasi; minulla ei ole suhteesi mitään liikoja toiveita. Aluksi soisin vaan, ettet tarkoituksella minua väistäisi"
"Sitä en teekään, niin kauvan kuin huomaan, ettet minulta mitään vaadi — sukulaisuutemme nojalla." Viime sanat lausuttiin hieman ivallisella painolla. — "Mutta siinä tapauksessa tiedän kyllä luontoni nousevan vastaan — tahtomattanikin."
"Se on siis päätetty", sanoi äiti iloisesti. Taaskin seurasi tuokion vaitiolo, kunnes hän jatkoi:
"Tahtoisitko, koskapa tiedän sinusta niin vähän — vastata aivan lyhyesti vaan muutamiin kysymyksiin, jotka eivät ole kovin tunkeilevia?"
"Kyllä. Kysy vaan."
"Oletko jo aivan lopettanut lukusi?"
"Yliopistolukujani tarkoitat kai?"
"Niin."
"Ne lopetin jo kaksi vuotta sitte."