Äiti oli juuri samana iltapäivänä lopettanut toisen romaanin lukemisen. Sen tekijä oli lahjoiltaan toisen tai kolmannen luokan kirjailija. Hän oli yksi niistä sokeista orjista, jotka liittyen kirjallisuuden yleiseen tunnussanaan, suurien henkien antamaan, tallustelivat nyt vetelehtien tietä, jonka ne olivat aukaisseet. Kirjassa ei ollut ainoatakaan ajatusta, joka olisi säihkynyt, ei rahtustakaan yksilöllistä lahjakkaisuutta, ei mitään sellaista, jota hän itse olisi tahtonut saada sanotuksi, ja joka olisi kirjailijan sisimmästä, sieluntaistelun ja synnytystuskan kautta murtautunut esille; se oli vain tuon yleisen tavan seuraamista kirjallisuudessa; tummaksi värittämistä, mielistelyä "työmies raukoilla", joka oli tullut nykyaikaisten kirjailijoiden Werther'iksi, tuota alati surunsointuista säveltä heidän harpuissansa; ja sitte lopuksi vielä vastenmielistä kohteliaisuuksien latelemista naisraukoille, jotka olivat hemmoitellun lapsen rohkeudella tunkeutuneet kirjallisuuden alalle ja joka nyt tulvehti heidän yksitoikkoisesta, tekointoisesta lausunnostaan.
Hän tunsi maailmaa liian hyvin, voidakseen olla käsittämättä tuota totuutta puuttuvaa ja perusteeltaan petollista tässä laususkelemisessa, tätä yleistä virtausta kirjallisuudessa, jonka yksi ainoa mahtava henki oli eloon herättänyt ja jonka pinnalla nyt tyhjät kuplaset pyöriskelivät.
Kuinka sairaloiselle, keinotellulle ja keskinkertaiselle oli tuo kirja tuntunut. Hän kärsi sitä lukiessaan, siinä oli vaan kurjuutta, vailla vähintäkään valopilkkua, ja tuon kurjuuden yläpuolella ei liihoitellut todellinen runoilijahenki, siellä räpisteli keskinkertainen kyky omaperäisyydestään epäilyttävillä siivillään. Siks'ei hän koskaan voinut tunkea sydänjuuriin saakka, kuten suuri henki voi, siinä ei kaikunut kauttaaltaan tuskanhuuto, se oli vain kärsimättömän lapsen vikinää hampaan puhkeamisaikana. Kokonaisuus ei jättänyt sellaista vaikutusta, kuin olisi se itsenäisesti tunnettua, se oli ainoastaan opittua pessimismiä, jonka juuri ei ollut kirjailijan omassa sydämessä.
Eikö löytynyt ketään, joka olisi tahtonut kirjoittaa niille, joiden elämä on raskasta, kuollutta, ja jotka ottavat kirjan käteensä, ei saadakseen ajan kulumaan, vaan tunteaksensa itsensä ilahdutetuksi hetken ajaksi kantaessaan päivittäin uudistuvaa taakkaansa?
Jospa hän voisi oppia kirjoittamaan heille! Ei etsitysti ja teeskennellen, vaan raittiisti ja lämpimästi, iloksi kaikille, joilla on tahtoa olla kunniallisia ja hyviä.
Ja hän, hänen poikansa voisi kirjoittaa heille. — —
"Halvattu sisällisesti."
Ei. Ei, tämä luonnoton kylmyys täytyi saada sulamaan. Hän voittaisi, hänen täytyisi voittaa vielä hänet.
Ja sitte kun hän oli voittanut hänet… Hänen kunnianhimonsa pakoittaisi poikaa, kuin höyry eteenpäin, tarmonsa tarttuisi poikaankin jännittäen hänen älynsä voiman äärimmäisyyksiinsä.
Kenties silloin loisi hän sen runoteoksen, jota aikalaisensa odottivat, kuunnellen hiljaa, henkeä vetämättä.