Rakastettuni et olekaan sinä, se on vain oma mielikuvitukseni luoma, joka nyt on ottanut sinun muotosi ja piirteesi.
Tunteeni on lapsen yksinkertaista uskoa sadun lumottuun prinsessaan, se on koko nuoruuteni kaiho, joka on keskittynyt sinun kuvaasi. Olet runon, todellisuudessa tapaamaton naisihanne, en tahdo koskettaa sinuun kädelläni, ettet katoaisi ilmaan.
Tahdon vaan istua hiljaa ja katsella, mielikuvitukseni kehrätessä vaihtuvia varjojaan sinun ympärillesi, uneksien kehittymättömistä mahdollisuuksista, jotka odottavat vain aurinkoaan puhjetaksensa kukkasiksi; koittavasta kauneudesta, rohkeudesta ja elämänhalusta, ajatuksista, jotka välähtelevät ja tunteista, jotka liekehtivät pohjalla — tunteista niin lämpimistä, terveistä, joustavista ja elinvoimaisista.
Lasken käden sydämmelleni ja tunnen kuinka sydän lyö, silitän kasvoani otsasi mustakutrista sauhupyörrettä vasten, kumarrun ja kohtaan pelästyneen katseesi korkealle kaareutuvien kulmiesi alta. — — —
Herään ja huomaan, että minua katsellaan.
Mahdoin näyttää enemmän kuin luvallista lapsellisen yksinkertaiselta, sillä herrasmies sikarineen näytti kuin hän aavistaisi minut kilpailijaksensa ja vastapäätä minua seisoi vanha, epäilijännäköinen herra hymyillen.
Omaa pilkallista hymyilyäni!
* * * * *
Kauan vielä kun äiti oli lopettanut kirjoituksensa, istui hän pöydän ääressä, tuijotellen ulos akkunasta kynä kädessä. Hänen kasvoillaan kuvastuhe rauhallinen ilo.
Hänelle tämä ei ollut samaa kuin muille: ainoastaan kirjoitustavan taiteen muodostama, nuorekas tunnelma paperille viskattuna. Hänelle oli se niin äärettömän paljon enemmän. Se osoitti ihmistunteiden esiinmurtautumista viluisessa mielessä, se osoitti kevään vihdoinkin tulleen puhkeavine oksineen, kuohuvine nesteineen ennusti kesää kasvullisuuksineen ja viljoineen. Hänelle itselleen lupasi se vapautuksen alati painavasta tuskasta — — se oli pelastus hänen lapsellensa!