Hän kastoi kynän ja lisäsi.
"Maltas, mihin voin tään verrata? — Ruusuihin, vielä puhkeamattomiin, jotka ovat vain aukaisseet umpunsa siksi, että voipi vilahduksella nähdä niiden vilpoisat, punoittavat lehdet sisältä; tai mansikkatuoksuun yksinäisellä, aurinkoisella mäenharjanteella, kun ei katse vielä ole niitä kohdannut; — — tai siihen mitä tuntee, kun oltuaan kauan sisälle suljettuna, näkee metsän viheriöivän."
YHDEKSÄS LUKU.
Syyskuun puolivälissä palasi William Tukholmaan. Hän ei ollut mitään kirjoittanut siitä, milloin aikoi saapua ja äiti vallan ihastui, kun hän eräänä päivänä astui sisään, tavalliseen aikaansa, kohta päivällisen jälkeen. Hän oli terveennäköinen ja hänen olentoonsa oli tullut reippautta; kesä oli nähtävästi tehnyt hänelle hyvää.
Äiti istui ja katseli häntä ruskeilla, lämpöä sädehtivillä silmillään, hän seurasi pojan jokaista liikettä ja kasvojen ilmettä, kuunnellen jokaista hänen sanaansa. Hän oli niin ilon valtaamana, että se tänä hetkenä täytti hänet kokonaan.
"Kiitos kirjeestäsi", sanoi hän. "Tulin siitä niin iloiseksi."
William ei vastannut mitään, näytti melkein siltä kuin olisi tuntunut hänestä vastenmieliseltä tämä muistutus avomielisyydestään.
Hetken perästä alkoi hän puhua Pelle Wahlbergistä ja hänen kihlauksestaan.
Äiti odotti hänen puhuvan itsestään, mutta kun hän aivan aikeellisesti sitä näkyi välttävän, ei hän tahtonut kysyä.
Vähä kerrassansa solui heidän jokapäiväinen elämänsä tavalliseen juoksuunsa; poika tuli melkein säännöllisesti joka päivä, jälestä päivällisen, ja pysähtyi tunnin tai pari äidin luona. He menivät yhdessä teattereihin ja söivät illallista jälkeenpäin hotellissa Pelle Wahlberg tai joku muu Williamin ystävä seurassa. Ne toiveet sydämellisemmästä suhteesta, jotka olivat kyteneet äidin mielessä, saatuansa pojan kirjeen sekä alussa, kohta hänen tultuansa, eivät olleet toteutuneet. William oli kyllä hyvä ja ystävällinen, mutta hänen olennossansa oli vielä tuota tuskallisen arkaa noli me tangre (älä koske), jonka vuoksi äidin sidottu hellyys ei päässyt vapautumaan.