Poika oli hillityn kylmyytensä kautta pakoittanut ensi hetkestä alkaen äidin näyttelemään osaa, joka oli hänen luonteelleen vastaista. Hän oli jähmettyneen tunteettomuutensa painolla kukistanut äidin intohimoisen pikaisuuden pienimmänkin ilmauksen sekä hyvässä että pahassa. Ja kun William yhden ainoan kerran oli seissut kasvot kasvoja vasten äidin tumman, koleerisen luonteenpurkauksen kanssa, oli poika tuijottanut hämmästyneenä häneen, kuin olisi hän ollut nainen, jota hän ei tuntenut.
Äitiä vaivasi tämä petollisuus heidän suhteessaan, vaan hän ei voinut viskata naamiotansa. William olisi taas jälleen tuijottava häneen yhtä vieraana, hän luulisi että jokainen äidin tunteen ilmaus olisi paula, jolla hän koki sitoa hänet; ja etana vetäytyisi kuoreensa.
Tämä suretti häntä sitä enemmän, kun hän jälestäpäin oli tullut huomaamaan, että poika olisi ollut helpompi voittaa, jos hän heti alusta alkaen olisi rohjennut toimia oman vaistonsa mukaan ja kohdella häntä luonteensa koko lämmöllä ja hellyydellä. Hän olisi kyllä vavahtanut ensi koskettelussa, mutta lopullisesti olisi hän huomannut, että ainoastaan sellaisena oli hän luonnollinen. Sen sijaan nyt oli hän itsekin kokoonkutistunut hänen epäystävällisyytensä tähden; hän oli jo näytellyt osaansa niin kauan, että poika oli siihen jo tottunut, ja jos hän nyt yht'äkkiään jättäisi sen, katsoisi hän sen tekeytymiseksi ja työntäisi hänet luotaan.
Äidin täytyi tyytyä, seurata hänen elämänsä kehittymistä, odottaa ja toivoa.
William oli hyyrännyt pari huonetta Kuningattaren kadun varrella ja oli jälleen ottanut paikkansa sanomalehden teatteriarvostelijana ja olipa hänellä vielä ensipäivinä ollut kuntoa kyllin istua kirjoittamaan yksinäytöksisen kappaleen, johon hän ajatuksen oli saanut matkaltaan. Hän oli jättänyt sen kuninkaalliselle teatterille ja se oli otettu näyteltäväksi.
Äiti ei ollut mitään siitä aavistanut, ennen kuin hän eräänä päivänä näki uutisen sanomalehdessä.
Hän ilostui, mutta ilon alta sorahteli toinenkin mieliala, se oli katkeruutta, jollaista tuntee tullessansa ansaitsemattomasti syrjään sysätyksi. Pojan sulkeutuvaisuus haavoitti häntä kuin kipeä loukkaus. Mikä olisi ollut luonnollisempaa, kuin että hän olisi sen kertonut hänelle, äidilleen.
Herra Hedström, joka pistäysi samana aamupäivänä rouva Zimmermannin luona, oli aivan yhtä hämmästynyt uutisesta. Hänkään ei ollut mitään aavistanut. Tämä ei ollut niinkään vähäinen lohdutus äidille, joka mielessään katsoi Hedströmiä vaarallisimmaksi kilpailijakseen, niin vaaralliseksi, että oli hetkiä, jolloin hän tunsi mielessään varmoja mustasukkaisuuden oireita häntä kohtaan.
Päivällisen jälestä tuli William, kuten tavallisesti ja istuutui sikareineen mielipaikallensa, mukavaan nojatuoliinsa kamiinin luona.
"No, sinunhan eräs kappaleesi on otettu teatteriin näyteltäväksi", sanoi äiti. "Onnittelen."