"Siksi että olen väsynyt alituiseen itsestäni puhumiseen. Ja nyt voi jo olla sinun vuorosi."
"Mutta kun se nyt ei ole minun luontoni mukaista."
"Luulet kenties sen kuuluvan minun luontooni, mutta kumminkin olen tehnyt niin päivä päivän perästä, että…"
"Antaisit minulle hyvän esimerkin", keskeytti poika. "Eikö niin?"
"Kaikessa tapauksessa ei enää olisi liika aikaista, jos jättäisit pois minua kohden jotain vaiteliaisuudestasi."
"En sitä voi" — hän katsoi äitiä suoraan vasten kasvoja, vahingoniloisena. "Mutta sinullahan on tilaisuus tutkia minua."
"Mitä tarkoitat?" äännähti äiti ikäänkuin henkeä vetämättä.
"Tarkoitan, että kaikki se mitä olet pumpunnut herra Hedströmiltä, tarvitseisi tulla täydennetyksi omilla havainnoillasi", sanoi hän kylmästi ja tuolla inhottavalla ivalla, joka tuntuikin olevan loistokohta hänen kovin yksipuolisessa näyttelytaidossaan. Tässä ivahymyilyssään oli hän kehittynyt kieltämättä mestaruuteen saakka, ja hänen vastauksensa olikin erittäin pisteliäs.
Seurasi pitkä vaitiolo.
Äiti ei ollut valmistautunut näitä sanoja vastaanottamaan, hän tunsi itsensä aivan tyhmistyneeksi, hänen ymmärryksensä tuntui seisovan.