"Sellaiset ovat vaan tottumuksia, joita ei ole vaikea voittaa."
"Mutta iltasin? Onhan hauska, koko päivän työtä tehtyänsä puhella jonkun kanssa."
"No kenties joskus. Minun täytyy tietysti tulla kaupunkiin, kun annetaan jotain uutta teatterissa. Mutta muutoin en kaipaa kaupunginelämää."
"Kyllä se vähän yksinäiseksi käy ajan pitkään."
"Yksinäisyys onkin iloni. Olen oikea Ibseniläinen peikko. Itsessäni on minulle kyllin!"
Hän istui vielä hetken äidin luona, mutta keskustelu kävi kankeasti vaitioloineen, jotka äidin mielestä olivat niin sietämättömän pitkiä ja jotka pakoittivat hänen alati hapuilemaan uusia aineita, kunnes hän lopulta jonkunmoisessa epätoivossaan alkoi puhua taas itsestään. Hän kuuli kyllä kuinka ulkoläksyltä ja yksitoikkoiselta se kuului, mutta hän ei voinut löytää muuta sanottavaa. Mitäpä hän ei olisikaan antanut, jos hänellä vaan olisi ollut kykyä kulettaa keskustelua pojan omalle alueelle! Muiden ihmisten seurassa oli se hänelle niin helppoa, mutta poikansa seurassa oli aivan toisin.
Kun William oli mennyt, vaelteli äiti edes takaisin laattialla kiihtyneessä mielentilassaan. Hänen sisällänsä poltti, mutta hän taisteli mielenliikutustansa vastaan, joka tuntui kasvavan kasvamistaan, niin että jännitys kävi yhä suuremmaksi, kuin höyrypannussa paineen lisääntyessä.
Jos ei hänen onnistuisi houkutella poika esille kuorestansa, olisi kaikki särkynyttä. Hänen täytyi voittaa hänen luottamuksensa, tahi sitten vetäytyä takasin; on aivan hyödytöntä tämä alinomainen itsensä näytteille asettaminen. William tulisi vaan näkemään hänen heikot puolensa niinkuin näkee sisäpuolen nurin vedetystä sormikkaasta, aavistamattakaan oikeata puolta. Kenties hän päällepäätteeksi pitäisi häntä puhehaluisena vanhana eukkona. Ei, pois kaikki ilvenäytelmät! Miks'ei hän uskaltaisi näyttäytyä sellaisena kuin oli? Hän tiesi kyllä, että hän kumminkin pohjaltaan oli suora, kelpo luonne.
Miksi olikaan hän hänen seurassaan niin hirvittävän ujo ja arkatunteinen? Se kävi vaan kiusalliseksi hänelle itselleen ja pojalle, eikä ollut ketään, joka olisi hänen hyväkseen lukenut hänen arkatuntoisuuttaan. Miksi olikin hän niin sairaloisen arka pelätessään haavoittavansa hänen tunteitaan, oliko poikansa koskaan huolinut hänen tunteistaan. Mitä raukkamaista pelkoa tämä olikaan, miks'ei hän voinut antaa itsekkäisyytensä käydä raa'aksi ja karkeaksi kuin muutkin? Uhrautuminen muiden edestä ei totta tosiaan ollut niinkään suuri ilo.
Näin käveli hän kauan edes takaisin laattialla, kiemurrellen itseään kuin mato oman epä-itsekkäisyytensä tähden.