"Näetkö", sanoi William, "eipä ole eduksi raha-asioille esiintyä epäsiveellisyyden edustajana. Suurella oli täpötäysi huone."
Pieni, punanaamainen epäsiveellisyyden saarnaaja astui sisälle, joi lasin viiniä ja alkoi tekstinsä.
William istui ja kuiskaili pieniä, ivallisia muistutuksia äidillensä esitelmän kuluessa. Yht'äkkiään näki äiti omituisen ilmeen hänen kasvoillaan. Oli kuin silmät olisivat laajenneet ja kirkastuneet. Hän nousi ääneti, eteni jonkun askeleen sisemmä saliin ja istuutui erään turkkiin puetun naisen viereen, jonka vaalea pää näkyi karvasen talvilakin alta.
Tämän pään oli William tuntenut. Se oli neiti Alma Hagbergin Malmööstä.
"Hyvää päivää! Tekö!" sanoi William istuutuessaan hänen viereensä.
"Päivää!"
Tervehdykset lausuttiin kuiskaten; pienen yhteiskunnan parantajan lasisilmät loistivat jo uhkaavina puhujalavalta, oli mahdotonta saada enempää sanotuksi.
Mutta William istui ja ihmetteli. Hän luuli ihastuttaneensa tyttöä, mutta turhaan oli hän etsinyt punastuksen hiventäkään tahi merkkiäkään mielenliikutuksesta hänen kasvoillaan.
William tiesi neiti Hagbergin tulleen luennolle tavatakseen häntä, mutta hän ei aavistanut, että tyttö oli nähnyt, kun hän tuli sisälle äitinsä seurassa ja että hän siten oli istunut hiljaa ja odottanut kuin kalastaja nykäsyä. William katseli häntä. Tytön kasvot olivat tyynet ja hienolla iholla ei ollut punan vivahdustakaan.
Hän ei hetkeäkään uskonut tuon tyyneyden olevan luonnollista, mutta jo itsensähallitsemisen tuloksenakin — joka hänestä tuntui suunnattomalle — oli tytön välinpitämätön ulkomuoto hänelle kuin loukkaus.