Koko luentoajan istui William katsellen häntä, samalla armahtamattomalla ankaruudella arvostellen oman mielialansa tunteita. Kohta kun hänen silmänsä sattuivat tyttöön, oli kuin jotain lämpöä olisi virrannut häneen, jotakin joka yhtyen ihanan kesän muistoihin, päiväpaisteineen, lämpimine kallioineen, kirkkaine ilmoineen, siintävine lahdelmineen sointui moniääniseksi, värähteleväksi sävelmäksi hänen sielussansa, sulosointuiseksi viehkeäksi säveleksi, joka äkkiä katkesi kaikumasta, kun hänen tajuntansa kerkesi siihen, ruhtasten kielet poikki, ja nyt istui hän katsellen katkaistuja kielentynkiä hymähdellen: hempeätunteisuutta! vanhanaikuista haaveilua! hassutusta! Kesärakastuma!
Mutta kuinka hän pilkkasikin itseänsä, tosiasiana kumminkin pysyi, hän tunsi itsensä iloiseksi nähdessänsä tytön, iloiseksi ajatellessansa, että hän pian taas saisi kulkea hänen rinnallansa, sanella pistosanojansa, joilla hän ei mitään tarkoittanut, ladella eriskummallisuuksiansa, joilla ei ollut mitään merkitystä. Tuossa istui tyttö nyt niin totisena ja antoi suurien silmiensä kiintyä katselemaan pientä yhteiskunnan parantajaa puhujalavalla; se melkein suututti Williamia, hän ikävöitsi luennon loppumista, hän tahtoi että noilla suurilla silmillä olisi vapaus kääntyä kenen puoleen ne mieluimmin halusivat.
Hän muisti aamun Lysekilissä, jolloin hän yksin, kello viiden aikaan, oli kierrellyt kylpölän sillalla, hän muisti päivät Helsingborgissa, jolloin hän luuli löytävänsä hänet joka toisesta naispukimesta, jonka hän näki. Niin hän oh kyllä ollut rakastunut — kenties — kumminkin hiukan.
Mutta se aika oli mennyt. Oli tullut niin paljon väliin: Hedvig, Isabella — koko hänen entinen elämänsä.
Niin välähti hänen aivoissansa ajatus. Jospa?… Tyttö oli niin kalpea, näytti niin väsyneeltä. Ei näkynyt yhtään tervettä piirrettä noissa kalpeissa kasvoissa, ainoastaan laimea harrastus kuvastui hänen suurista silmistään. Jospa hän opettaisi hänet rakastamaan; opettaisi hänet tuntemaan elämää täyteläänä ja rikkaana, kuin sitä pitäisi voida tuntea — — — opettaisi sen hänelle vaikkakin vaan muutamiksi lyhyiksi minuuteiksi.
Tätä ajatellessansa kuuli hän sydänlyöntien kiivastuvan tahdissansa.
Paikallansa, takana istui äiti ja tarkkasi näitä kahta. Pojan kasvojen ilme oli ollut hetkellä, kun hän keksi tuon nuoren tytön, niin erikoinen, eikä äiti ollut sitä ilmettä koskaan ennen nähnyt hänen kasvoillaan, ja samassa kun hän sen näki, tiesi hän kuka nuori tyttö oli. William ei ollut koskaan puhunut hänestä muuta kuin tuon pienen viittauksen kirjeessään; äiti ei koskaan ollut kuullut hänen nimeänsä, eikä hänellä ollut aavistustakaan hänen ulkonäöstään, mutta kumminkin selveni hänelle kuin sisäisen aavistuksen kautta, kuka hän oli Omituista — se koski häneen. Kuinka hän soikin pojalleen kaikkea hyvää, kuinka paljon hän olikin tätä toivonut — tuntui kumminkin kuin jokin hänen sielussaan nousisi tätä vastaan. Hän ei voinut itsellensä selittää mitä se oli, himmeänä ja epäselvänä liikkui hänen sisällänsä vaistomainen tuska, hän tunsi, ettei hänen poikansa ollut koskaan hänelle niin rakas kuin juuri nyt, hänestä tuntui kuin ei hän koskaan olisi tuntenut niin hillitöntä halua sulkea hänet syliinsä ja suojella häntä elämältä — todelliselta elämältä, joka hellittelee toista, toista lyö; hyväilee ja lyö sokeasti kuin pahankurinen lapsi.
Heti luennon loputtua nousi äiti ja meni. Kun William kääntyi häntä katselemaan, oli hän jo kadonnut.
"Nyt saatan minä teidät kotiinne", sanoi William, kun he olivat tulleet kadulle. "Saan myös samalla nähdä, missä asutte."
"Ei kiitos. Menen yksin. Hyvästi!"