Pieni hymyili. "En tiedä sitä. Minun isäni ja tätini mielestä ei se olisi mikään puoltolause, jos joku tulisi ja esittelisi itsensä minun ystävänäni."
"Niinkö" — Rouva Zimmermannin täytyi hymyillä tälle suoraan sanotulle tunnustukselle. "Mutta kenties äitinne mielestä?"
"Minulla ei olekaan äitiä. Hän on kuollut jo kauan sitte."
"Pikku raukka" — — Rouva Zimmermann lakkasi samassa, kuin olisi tuntenut piston omassatunnossansa. Oli toinenkin, jonka monta vuotta oli täytynyt olla äidin huolenpitoa vailla.
"Kuka on teidät kasvattanut?"
"Isäni ja aivan kuuro tätini, joka on itse hyvyys."
"Sitte te olette varmaan hyvin hemmoteltu."
"Niin sanotaan, olen ainoa lapsi."
"Isänne asuu Malmöössä. Miten viihdytte siellä?"
Vieras nauroi, eikä salannut halveksumistansa. "Hirvittävästi, mutta en olekkaan kotona paljon."