"Se ilahuttaa minua. Tahtoisin mielelläni, että hän seurustelisi kanssasi. Hänelle olisi siitä hyötyä."
"Sen suon mielelläni."
Williamin käynnit tästä puoleen kävivät vähä kerrassaan yhä lyhemmiksi; hän tuli joka päivä, mutta hän oli saanut ilkeän tavan tarkastella tuon tuostakin kelloansa, jota hän ei ennen ollut pitänyt tapanaan. Hän kertoi itse, että hänen pitäisi tavata jotakin; ja äiti tiesi kuka tämä joku oli. William puhui myöskin heidän kahdenkeskisistä kävelyistään.
"Pidän tyttötyllykästä. On niin harvinaista tavata sellaista ihmistä kuin hän on. Hän on niin tavattoman vapaa kaikesta tavanmukaisuudesta, ja siksi voimmekin seurustella kuin toverit", sanoi hän.
He seurustelivatkin kuin toverit. Neiti Hagberg asui erään eläkettä nauttivan majurskan luona ja hänellä oli oma huone. William kävi hänen luonaan joka aamupäivä; ja iltasin he menivät yhdessä ulos. William odotti häntä kadun kulmassa kello 7 aikaan joka ilta, ja tyttö tuli harvinaisen säntillisesti. Sitte kiertelivät he katuja pitkin, katselivat valaistuista puotien akkunoista sisälle ja tirkistelivät ihmisiä kuin kaksi irtilaskettua vallatonta koululasta. Näissä kävelyretkissä oli tytölle koko uutuuden viehätys ja hänen jakobiinilaisluonteelleen tuntui niissä olevan näppärä vivahdus jostain "sopimattomasta", joka hyväili hänen turhamaisuuttaan. Ja sitä paitsi piti hän ylpeytenänsä tehdä aina sitä, mitä ei kukaan muu pikku neiti uskaltanut — kumminkaan antautumatta mihinkään suurempaan vaaraan. Ja lopuksi pakoitti hänen uteliaisuutensa häntä askel askeleelta eteenpäin.
Eräänä iltana kun he kävivät Kuningattaren kadulla, pysähtyi hän äkkiä ja sanoi:
"Tässähän te asutte."
"Niin. Haluatteko tulla tervehtimään?" lennähtivät sanat Williamilta.
Tyttö ei hämmästynyt vähääkään.
"Kyllä. Miksen?"