He nousivat rappuja ylös. Hiipivät varovaisesti varpaillaan ja kun he olivat tulleet Williamin huoneisiin, lukitsi hän oven.
"No niin", sanoi hän. "Nyt me olemme turvan takana."
Hän sytytti lampun ja tyttö asteli ympäriinsä huoneessa hyvin kotiintuneena, tarkasteli kaikkea uteliain silmäyksin. Lopuksi istui hän kirjoituspöydän ääreen ja selaili pöydällä olevia papereita.
"Katsokaammepa nyt, mitä olette kirjoittanut", sanoi hän.
William ei häntä häirinnyt. Hänen läsnäolonsa täytti hänet ilolla. Tämä oli ikäänkuin arveluista ja ennakkoluuloista vapaamman ajan sarastusta; tyttö oli hänelle eloa saanut unelma, hänessä toteutui se ajatus, mikä oli ollut hänen nuoruutensa suuri rakkaus. Williamin täytti melkeinpä pyhän kunnioituksen tapainen tunne. Ja tuossa kun tyttö käveli vapaana ja pakotonna kaikkialla hänen huoneessaan, aavisti hän ensi kerran oikein, että hän rakasti häntä.
Tämä antoikin hänen käytökselleen tytön ensi käynnillä jonkunmoisen ritarillisen vivahduksen, jota huomaavaisuutta hänen ei olisi pistänyt päähänkään näyttää muussa tapauksessa ja joka juuri oli räikeässä ristiriidassa sen ärsyttävän julkeuden rinnalla, jolla hän muuten tavallisesti seuraelämässä kohteli nuoria neitosia.
"Kas vain miten ihmismäinen te nyt olette", sanoi tyttö hymyillen.
"Ettekö uskonut sitä minusta?" — Williamin ääni oli leikkisä, vaan pohjalta kaikui hellyys.
"Kyllä. Sen kyllä tiesin, senhän te kyllä tiedätte!"
Kun he olivat tulleet kadulle pälkähti Williamin päähän yht'äkkiään: