"Noo — ja matka on vaikuttanut teihin hyvin?"
"Kyllä. Kaikkialla on parempaa kuin Lundissa. Jos en olisi tullut sieltä pois joksikin ajaksi, luulen että olisin kuollut. Minulla oli hyvä ystävä, joka kuoli keväällä. Hänellä oli myös kalvetustauti ja lääkäri sanoi, että hänen pitäisi maata. Ja hän makasi, mutta ennenkuin ehti aavistaakaan, oli tyttö kuollut, kenenkään sitä huomaamatta — — aivan niinkuin kynttilä sammuu. — — Ei, Lund on hirmuinen!"
"Neiti Hagbergilla ei ole punaisia verisoluja ensinkään", tarttui William puheesen äitiin kääntyneenä. "Jospa me koettaisimme hankkia hänelle niitä? Hän on kuutamo-ihminen."
Äiti istui ja katseli nuorta tyttöä. Hänen silmänsä olivat hiukan ulohtaalla ja niiden väri oli omituinen, sinivihreä, kuin läpikuultava vesi.
"Kyllä. Koetamme kyllä tehdä teidät terveeksi."
Nämät silmät, joiden katse oli muutoin niin ujostelematon ja lapsellisen rohkea vetäysivät yht'äkkiään pienemmiksi, ikäänkuin salatakseen ilmettänsä.
"En tule koskaan terveeksi", sanoi hän ja suu hymyili ikäänkuin olisi hän sanonut jonkun hassutuksen, mutta kyyneleet tahtoivat tunkeutua väkisinkin silmiin, "olen koettanut jo kaikkea. Se auttaa kyllä heti hiukan, mutta pian on kaikki jälleen samanlaista."
"Oi. Saattepa nähdä, että Tukholman ilma tekee ihmeitä", sanoi William hilpeästi, samalla luoden verettömiin lapsen kasvoihin hellän, huolehtivan silmäyksen, jonka äiti hyvin huomasi.
"Antakaa minun ruveta lääkäriksenne", sanoi hän. "Te saatte nähdä se auttaa."
"Niin neljäksitoista päiväksi", vastasi nuori tukahuttaen epätoivonsa, "mutta sitte on sama juttu jälleen. En tiedä mitä nuorena olo oikeastaan on, en ole tuntenut sitä päivääkään — olen vaan laahannut itseäni eteenpäin kuin en jaksaisi elää. Tahdon mieluummin tulla oikein kipeäksi ja kuolla."