"Lörpötystä! Puhua kuolemasta vähäisen verenpuutteen tähden! Siitä kyllä päästään."
William oli taivuttautunut eteenpäin kuullaksensa mitä nuo molemmat naiset sanoivat toisillensa. Hänen silmänsä loistivat kiitollisuutta katsoessansa äitiin.
"Vähäisen verenpuutteen tähden? Kun ei viiteen vuoteen päivääkään ole saanut tuntea, miltä tuntuu olla terve."
"Se on teidän sielun elämänne, joka on sairas. Laitelkaamme mieli ensin kuntoon, niin saammepa nähdä."
Äitiin oli tullut iloisuutta ja hellyyttä, jota poika ei koskaan ennen ollut hänessä huomannut.
"Miten se on: Teillä tietystikin on kureliivit?" kysyi äiti.
"Kyllä. Mutta ne eivät ole tiukalla."
"Se on sama; niistä täytyy teidän luopua. Se on määräykseni n:o 1."
"Mutta sitte palellun minä kuoliaaksi", vastasi nuori iloisesti. "Ja minusta tulee koukkuselkäinen päällepäätteeksi."
"Katsomme kyllä ettei niin käy. — Mutta vielä sekin seikka — kuinka kauaksi aikaa voitte jäädä Tukholmaan?"