"Kyllä niin kauan kuin tahdon."
"Minun hoitotapani kestää kolme kuukautta. Onko teillä aikaa uhrata se terveydellenne?"
"On — — kyllä — — — jos tarvitaan —", sanoi hän vitkastellen.
"Mutta isä ja täti tulevat aivan toivottomiksi."
"Sen enemmän he ilostuvat, kun te palaatte kotiin terveydestä ja punaisista verisoluista loistavana", lisäsi siihen William, joka erinomaisella tarkkaavaisuudella oli seurannut edellistä väittelyä. "Tämähän sopii vallan mainiosti! Äiti huolehtii ruumiista, ja minä lupaan hyväntahtoisesti pitää huolta sielusta. Kaksi tuntia sielun voimistelua päivässä. Saattepa nähdä että tulos on loistava!"
Kun rouva Zimmermann meni yöllä yksin kotiinsa tunsi hän, että tuo nuori tyttö oli tullut häntä niin likelle, kuin hän ei koskaan olisi sitä uskonut. Hän oli jo alkanut katsella häntä pojan silmillä. Hän ei ajatellut, ei tuumiskellut sitä tarkemmin; hän ei uskonut mitään syvemmänlaatuista suhdetta olevan heidän välillään. Hän tiesi ainoastaan että tuo pieni, kalpea olento oli ihminen, josta hänen poikansa piti ja se oli kylliksi, että hän myöskin piti hänestä.
Ripein, varmoin askelin asteli hän. Vilkkaasti virtasi veri hänen suonissansa, se melkein lauloi hänen sisällänsä. Yöilma tuntui niin vilpoisalle huuhdellessansa jäähdytellen hänen kuumaa otsaansa, missä tuhannet ajatukset työskentelivät.
Hän oli nähnyt ihmistunteita poikansäsilmissä; hän oli nähnyt ihmisellisen osanoton ja lämmön valaisevan hänen kasvojansa. Luonnoton kylmyys oli sulanut. Hän oli pelastettu. Hän ei joutuisi hukkaan. —
YHDESTOISTA LUKU.
Rouva Zimmermann oli nojallaan mukavassa tuolissansa; oli yksi hänen synkimpiä hetkiään.