Niitä ei ollut usein; mutta kun ne tulivat, valtasivat ne hänet aina luonnon mahdin väkivaltaisuudella ja silloin oli kaikki maailmassa mustaa.
Koko päivän oli hän taistellut alakuloisuuttaan vastaan, mutta se oli yhä enemmän päässyt voitolle; taistelu oli vaan uuvuttanut hänen voimansa niin, että hän nyt oli aivan masentunut.
Tulla hyljätyksi, syrjään sysätyksi, pois viskatuksi kuin kelvoton, vanha vaatekappale — se tulisi nyt olemaan hänen osansa. Ja tämä pieni pintapuolinen olento, jossa ei ollut sisältöä minkäänlaista, tulisi tunkeutumaan sille paikalle, jonka voittamista hän niinkauan oli tavoitellut, pyrkinyt siihen koko tummalla tarmollaan, ikävöinyt sitä olentonsa joka säikeellä. Kaiken, mitä hän oli uneksinut saavansa itämään ja versomaan, kaiken, minkä hän oli toivonut näkevänsä kukaksi puhkeavan, kaiken tulisi tämä vieras ottamaan, kenties välinpitämättömin käsin — kenties pian sen pois viskatakseen.
Kuta enemmän hän tätä ajatteli, sitä varmemmaksi kävi tämä viimeinen otaksuminen; ja hän uudisti sen suonenvedon tapaisesti itsellensä itsekiduttajan väristyttävällä tyydytyksen ja tuskan sekaisella tunteella. Niin hän — tuo toinen — pettäisi hänen poikansa ennemmin tai myöhemmin. Sen, jota hän itse, hänen äitinsä olisi hoidellut kuin hentoista tainta rakkautensa lämpimässä ilmakehässä, sen antaisi tuo pieni, tunteeton olento armotta kuihtua ja kuolla.
Äiti makasi kiihtyen yhä tässä mielialassaan ja hänen mielikuvituksensa maalasi kaikki synkimmillä väreillä.
Hän kääntelihe tuskissansa. Ohimoita pakotti ja tuon tuostakin karmivat viluväreet hänen ruumistansa, niin että hampaat kalisivat kuin pakkasessa. — Hän tiesi varsin hyvin, mikä oli kaiken tämän pohjana — äidin mustasukkaista itsekkäisyyttä — mutta tämä tietoisuus ei vähentänyt ollenkaan hänen kärsimystänsä.
Tunti toisensa perästä kului. Molly tuli päivällispyyntöineen; hän meni ruokasaliin, mutta ei voinut mitään syödä. Ainoa, minkä hän sai alas puserretuksi oli pari lasia viiniä; sitte otti hän taas entisen paikkansa työhuoneessaan.
Hän oli väsynyt kuin valvotun yön jälkeen; hermot, jotka ennen olivat olleet äärimmäisyyteen asti jännitetyt, olivat hervahtaneet. Mutta ne värähtelivät vielä kuin pianon kielet intohimoisen, sielukkaan esityksen perästä.
Kun William tuli, ei äidillä ollut voimaa edes peittääkseen mielenliikutustansa; poika huomasi sen heti.
"Miten on laitasi?" kysyi hän hilpeästi.