"Hyvin." Mutta äidin oli mahdotonta saada ääntänsä iloiseksi.
"Hyvin? Sanot sen äänellä, joka ei kuulu kovinkaan vakuuttavalle."
He vaikenivat tuokion. William asteli huoneessa, tuumiskellen millä keinoin näyttäisi myötätuntoisuuttaan, mutta hän ei uskaltanut värähyttää todellisempaa kieltä, peläten näyttävänsä kovin tuntehikkaalta ja että se mahdollisesti tekisi pahan pahemmaksi.
"No niin", sanoi hän vain samalla mennen ja silittäen kädellään äidin poskea. Mutta tämä ainoa pieni hyväily oli enemmän kuin tuhannet sanat.
"Sellaiset ihmiset kuin minä pitäisi lyödä kuoliaaksi jo syntymässä." — Hänen äänensä vapisi vieläkin, mutta uneksiva, puoleksi onnellinen, puoleksi surumielinen hymyily viivähti hänen suunsa ympärillä — "ne eivät sovi muiden kanssa. He ovat vaan irti reväistyjä ihmispuolikkaita; toisilla on luu ja nahka, mutta heillä on vaan hieno kalvo, ja heidän sydämmensä kiintyy yhteen, ainoaan asiaan; jos heidät siitä reväistään irti, vuodattavat he sydänverensä."
"Oh", sanoi poika iloisesti, mutta pohjalta kaikui hellyys ja hyvyys, "luulen että luu ja nahka sinussa ovat oikeassa suhteessaan. Sinä varmaan kokonaisuudessaan olet varsin hyvin muodostunut ihmisolento."
Nämät olivat muutamia köyhiä sanoja, jotka jollekin toiselle eivät olisi merkinneet mitään, mutta äidissä vaikuttivat ne käänteen, lauhduttaen hänen mielialansa. Katkeruus, levottomuus, nyrpeys, kaikki oli yht'äkkiään pois pyyhkäisty.
Äiti katseli sitä lauselmaa, käänteli ja hymyili sille kuin olisi se ruusuvihkonen, jonka sai.
Nyt saisi hän jälleen tehdä työtä yhdessä poikansa kanssa, kuulla hänen ääntänsä joka päivä, ajatella vaan hänelle ja toivoa hänelle! Nyt oli hän jälleen yhtä onnellinen kuin äsken onneton tuskissaan itseään kiemurrellessa — taaskin tämä pikainen, täydellinen sulauminen nykyhetkeen, joka oli hänen syvän, koleerisen luonteensa omituisuus.
Äiti seurasi poikaansa silmillään tuossa hänen astellessaan, hyväillen häntä katseellaan ja kuunnellen jokaista hänen sanaansa kuin olisi se ollut vastineeksi annettu hyväily.