William puhui luonnollisella äänellään, joka pehmeine vaihteluineen kaikui himmeänä ja hellänä — se oli niin erilaista kuin tuo teeskennelty, teroitettu ääni, joka oli opittua soveltuakseen hyvin hänen välinpitämättömän naamionsa ja tapansa tulkiksi.
Hän puhui tuosta nuoresta tytöstä. Tyttö oli päättänyt jäädä joksikin ajaksi Tukholmaan ja William pyysi nyt äidin pitämään hänestä huolta.
"Sen teen mielelläni, jos sinä niin tahdot", — viime sanoissa piili tarkoitus, jonka William ymmärsi.
"Niin. Pidän paljon hänestä", sanoi hän.
"Pidät? Eikö enempää?"
"En tiedä. Sitähän ei koskaan tiedä."
Äiti näytti alakuloiselta; tämä oli pettymys; kun William oli antanut hänelle osan luottamuksestaan, miks'ei hän sitte antanut sitä kokonaan.
"En luule mitään rakkautta liittyvän leikkiin, ainakaan ei vielä. Niin, kenties, on pohjalla hiukan kumminkin — hiukan vaan, — mutta ei enempää."
Äiti tunsi rintansa riemastuvan. Tämä oli enemmän kuin luottamusta, se oli itsensä koettelemista, totuuden erehdyttämättömästi leimaamaa. — Siis ei mitään todellista vielä, ei mitään, joka hänet itsensä tulisi työntämään takalistolle.
Äiti nousi ja kun William tuli hänen luokseen, laski hän molemmat kätensä hänen päänsä ympärille.