Tämä oli ensi kerran kun hänen äidinhellyytensä oli uskaltautunut näin pitkälle kuin tällaiseen hyväilyyn. Ja William ei suuttunut, ei työntänyt häntä luotaan. Hän otti äitiä vyötäröltä kiinni molemmilla käsillään ja katsoi häntä silmiin ja hänen katseessaan oli omituista lämmön ja veitikkamaisuuden kajannetta.
Tämä, joka murtausi esille hänen mielessänsä, oli vielä niin uutta, että ujoudella täytyi aina olla varatie avoinna. Vielä ei hän uskaltanut täydellisesti olla ihminen, vaan täytyi hänen aina hätätilassa saada miedontaa itseään hymyilyllä.
Mutta äiti ymmärsi hänet. Hän tiesi että se toinen kerran oli tuleva ja tämä, joka oli, oli hänelle enemmän kuin kylliksi. Hän laski toisen kätensä hänen olallensa ja veti hänet ilosta sädehtivänä akkunan luo.
"Katso", sanoi hän. "Olen seissut tässä usein yksin, silmäillen lyhtyrivejä tuolla alhaalla ja kuvitellut mielessäni miltä tuntuisi käydä muiden ihmisten joukossa tuolla alhaalla, puhellen kanssasi, huoletonna, iloisena. Tahdotko käydä hetken kanssani? Oi sinua! Ja saanhan pistää käteni käsikoukkuusi? Eihän haittaakaan mitään, joskin tapaat jonkun tuttavan, kun sanot, hän on äitini, eihän sen tarvitse olla minkään häpeän, vaikka en olekaan nuori ja kaunis."
William hymyili ehdottomasti hänen innolleen. Sitte taivuttiihe hän äidin puoleen, painoi hänen otsalleen suudelman, keveän kuin untuva. — — —
Kun William Zimmermann kertoi äidilleen ettei heidän, hänen ja nuoren tytön välillä ollut mitään rakkautta, uskoi hän sen itsekin. Hän oli yhä vielä samalla asteella kuin ennenkin, hän kuvitteli, ettei se itseasiassa ollut mitään. Hän tiesi viihtyvänsä hyvin tytön seurassa, Hän tiesi myöskin, että hänellä joskus oli taipumusta johonkin, jota hän kutsui hentomielisyydeksi, mutta hän kuvitteli mielessään tämän pääasiallisesti riippuvan tunteellisesta mielialasta, joka pian menisi ohi ja katoaisi; se olisi vain jotain, joka muistolle olisi kuin kullan kajastusta ilmassa, jotain valoisaa heijastelua, vaan ei mitään enempää.
Hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan, minkä valtavan muutoksen alaisena hänen sisällinen elämänsä juuri oli. Hän oli kuin pala tiedotonta luontoa, missä kaikki toimii ja versoo sisäisen pakon vaikutuksesta, siksi että on kevät ja aurinko paistaa.
Kauan vielä, nuppujen jo puhjettua, ei hän tietänyt, mitä oli tapahtunut.
Sattui kerran eräänä päivänä, kun hän oli tytön luona aamupäivällä, että hän ilman edeltäviä mietintöjä ja tahdon ilmauksia, kietasi kätensä tytön vyötärölle ja katsoi häntä silmiin. Mutta nämät silmät eivät vastanneet mitään, tyttö vavahti ja nousi. Silloin nousi hänkin, alkoi käydä edestakaisin lattialla ja tarttui jälleen keskustelun katkaistuun säikeesen.
He tapasivat toisensa iltasella. He kiertelivät katuja pitkin väen vilinässä ja kuten melkein aina oli tapahtunut viime aikoina, loppui ilta nytkin niin, että he väsyneinä ja tyytyväisinä etsivät hetkiseksi lepoa Williamin huoneissa.