Hän lukitsi oven ja sytytti suuren katossa riippuvan kiinalaisen lyhdyn; kamiinista loisti takkavalkean riittyvä hiilos ja sen eteen oli tyttö istuutunut Williamin mukavimpaan tuoliin. Ja ennenkuin hän mitään aavistikaan, oli taas Williamin käsi tytön vyötäröllä; tällä kertaa ei hän noussut ylös.
"Tahdothan olla ystäväiseni?" sanoi hän hiljaa. Hän ei tahtonut sanoa "minä pidän sinusta", sillä hän ei uskonut rakastavansa tyttöä.
"Tahdothan olla ystäväiseni?"
"Tahdon."
Sitte suuteli hän tyttöä intohimoisesti.
"Niin kutsu sitte minua Williamiksi ja sinuksi. Ja saanhan suudella sinua joskus?"
Tyttö vaikeni; Williamin tavassa oli jotain, joka oli tuntunut hänestä vastenmieliseltä ja ainoa, mitä hän tunsi hänen suudellessaan, oli kummastusta.
William käytti usein luuloteltuja oikeuksiansa, pitäen itsensä ystävänä, mutta alati oli tytöllä sama tuntemus, kuin se olisi ollut jotakin, joka oli hänen luonteellensa vastenmielistä, jotain karkeata ja epähienoa — — se oli suudelma ostetuista hyväilyistä. William ihmetteli hänen tunteettomuuttaan ja luuli sen olevan näyteltyä. Hän voi ottaa hänen kätensä, silittää sillä hiuksiansa ja kasvojansa, mutta kun hän päästi sen, putosi se alas kuin eloton puukappale. Kerran vavahti tyttö tahdottomasti.
"Sinä et saa suudella minua noin", sanoi hän.
"Miks'en?"