"En pidä siitä!"
Tyytyväisin oli hän, kun hän sai nojata päänsä Williamin olkapään ja takinkauluksen väliseen poimuun, painaen kasvonsa hänen pehmeää samettinuttuansa vastaan, Williamin hiljaa hyväillessä häntä.
"Tuntuu niin tyyneltä ja turvalliselta", sanoi hän.
Tyyneys ja turvallisuus, siinä hänen elämänsä ihanne. Voimakkaita tunteita ja valtavia mielenliikutuksia pelkäsi hän. Tätä pientä, helposti murtuvaa purtosta ei oltu rakennettu uhkaamaan meren myrskyjä ja kuohuvia laineita, vaan maataksensa aurinkoisessa lahdelmassa pieneen, valkeaksi maalattuun venhevalkamaan kiinni kytkettynä.
Tytön tunteet eivät koskaan olleet kuumat, ainoastaan haaleat.
Hän ei koskaan itsestään antanut minkäänmoista hyväilyä, mutta jättiihe tahdottomasti sille hiukkaselle mielihyvän tunteelle, jonka hän tunsi hänen ottaessaan niitä. William laski usein leikkiä hänen kylmyydestään, kutsui häntä jääkynttiläkseen, lumi-impyekseen y.m. Tyttö nauroi ja uudisti mitä hän niin usein ennen oli sanonut: "En pidä sinusta."
Mutta tämä juuri kiihoitti Williamia. Hän uneksi sulattavansa tämän jääpuikon, lämmittävänsä hänen haaleutensa ja saavansa hänet rakastamaan täydellisesti ja kokonaan.
"En tule koskaan sitä tekemään", sanoi tyttö. "En sinua."
William puhui hänen kanssaan kaikesta, avomielisesti ja vapaasti, kuten älykäs mies voi puhua älykkäälle naiselle, keskustelun käymättä loukkaavaksi ja epähienoksi. Hän tahtoi tehdä hänet täydellisesti tajuavaksi olennoksi — "sielun ylimykseksi", sanoi hän. "Katsella kirkkaasti ja ylevästi ajatella on pääasia. Ei sovi sinun sokeana vaeltaa tietäsi maailmassa, vaan tulee sinun seista korkealla, niin, että näköala on laaja ja että se mikä on alhaista ja likaista ei ulotu sinuun."
Tyttö tuntui olevan myötä ohjelmassa, hän yleensä oli myöntyväinen kaikkeen. Hän antausi tahdottomasti hänen henkiselle etevämmyydelleen, samoin kuin ruumiillisestikin antausi hänen hyväilyilleen.