Ja sitä paitse tuo sielun ylimyksen näytteleminen, mieleltään niin uudenaikaisen miehen kuin Ville Zimmermannin kanssa, oli hänen pienelle Jakobiniläisluonteelleen erittäin viehättäväistä ja aina kun William oli sanonut jotakin, jota ihmiset yleensä olisivat pitäneet hyvin sopimattomana, nauroivat he kuten kaksi, jotka hyvin ymmärtävät toisensa ja William taivuttihe äkkiä tytön puoleen kysyen:
"Mitä luulet, että Beata täti olisi tästä sanonut?"
"Beata täti" oli heistä molemmista poroporvarillisuus omassa olennossaan.
William tuumiskeli alati mikä oli syynä tytön kylmyyteen.
"Etkö koskaan ole pitänyt minusta siksi kun olen mies?"
"En."
Hän oli vakuutettu että tyttö valehteli.
Heidän yhä enemmän toisiinsa tutustuessa, kävi heidän välinsäkin yhä läheisemmäksi, ja saattoipa William joskus nähdä tytön silmissä ilmeen, joka yhä yllytti häntä, silloin tällöin jonkun pienen välähdyksen, ei intohimoa, vaan sydämellistä lämpöä, ja tämä pieni säde oli hänelle kylliksi täyttämään hänet ilolla ja voitonriemulla. Silloin toivoi hän aina voittavansa hänet kerran, ja että hän voisi kytkeä kiinni hänet itseensä rakkautensa ja älynsä voimalla. "Pieni puluseni", sanoi hän hyväillen, kun hänen täytyi jotain selittää hänelle, "pieni puluseni, joka on niin tyhmä, niin tyhmä — niin tyhmä."
Ja hän luki usein tytölle Heinen tunnetut säkeet Kärpäselleen:
"Dich fesselt mein Gedankenbann Und was ich dachte, was ich sann Das musst Du denken, musst du sinnen — Du kannst nicht meiner Geist entrinnen."