Sitä ei äiti myös koskaan ollut uskonut saavansa kuulla.
William alkoi nousta aikasin aamulla ylös, hän, jolla muutoin oli tapana maata pitkään, aina puoleenpäivään asti, alkoi urheilla, tehdä pitkiä kävelymatkoja sivuitse Skanssin tullin vahvistaakseen voimiaan ja taltuttaakseen tahtoaan. Nyt työskenneltäisiin täällä!
Hän hankki itselleen pienen sinkkisen kylpyammeen, jossa hän otti kylmiä kylpyjä aina aamusin. Hän oli saanut niin kovan puhtauden halun, että lämmin kylpy kerran viikossa ei ollut hänelle enää kylliksi.
"Perhe" oli jakanut päivänsä määrätyiden periajatusten mukaan, puolen tunnin "hyvää huomenta" aamiaisen jälestä, pitkä työskentelyaika aamupäivällä ja sitte iltapäivä vapaa.
Päivän loistokohta oli hämärätunti päivällisen jälestä, silloin makasi äiti nojallaan leposohvalla ja molemmat nuoret istuivat lähetysten kamiinin luona hiiloksen valohehkun aallotessa huoneesen läpi mustan rautaristikon..
He istuivat melkein aina ääneti, silloin tällöin tulla tupsahti joku sana kuin sattumalta. Jos joku puhui, puhui hän aina hiljaisella, himmennetyllä äänellä, ikäänkuin pelkäsi hän häiritsevänsä tunnelmaa.
Näinä hetkinä oli kuin turvallista hyvinvointia, hellän myötätuntoisuuden lämpöä olisi itse ilmassakin ollut. Silloin huulet aukenivat ikäänkuin itsestään, luottava avomielisyys ehdottomasti täytti mielen. Oli kuin olisi oltu henkisessä paradiisissa, missä kaikki ajatukset ja tunteet vapaasti käyskentelivät kaikkialla ilman valheen ja teeskentelyn peitteleviä viikunalehtiä.
Niin olivat he eräänä iltana polvillaan nuo molemmat nuoret pää päässä kiinni painautuneena äidin syliin. Hän oli kietonut kätensä heidän ympärilleen ja painoi heitä molempia lujasti rintaansa vasten.
"Eläisimmekö me kolme aina yhdessä?"
Hehkuvan hiiloksen valossa näki äiti jotakin kosteaa kimaltavan pojan silmässä, hänen nostaessaan katseensa äitiin.