Nämät kolme kuukautta, jotka sitte seurasivat, olivat Williamille sekä henkisen että ruumiillisen hyvinvoinnin aika. Koskaan ennen ei ollut hän tuntenut itsensä niin voimakkaaksi, terveeksi ja iloiseksi. Ja siinä lämmön ilmapiirissä, missä hän nyt eli, sukeusi hänen luonteensa kauneimmat puolet kukkasiksi.
"Tunnen, kuinka tulen paremmaksi päivä päivältä", sanoi hän eräänä iltana, kun he tapansa mukaan istuivat hämärissä. "Se on sinun työtäsi pikku varpuspienoseni."
Erään toisen kerran kuului:
"Olen tehnyt suuren keksinnön. Olen löytänyt viisauden kiven: taidon tehdä huonosta ihmisestä hyvän. Se on tehdä hänet onnelliseksi."
Joskus vielä voivat kyllä hänen entiset elämänkokemuksensa tunkea esille jonakin pisteliäänä sanana tai ivallisena muistutuksena, mutta itse ivasanoissakaan ei ollut samaa kaikua kuin ennen, siitä oli poissa sen kammoksuttava kylmyys ja sydämettömyys, siinäkin oli jotain sovinnollista ja myötätuntoista kaikkea inhimillistä kohtaan, jotain sellaista, jota tapaa niissä, joille ei mikään inhimillinen ole vierasta ja joille ymmärtäminen on samaa kuin anteeksi antaminen.
Hän kertoi esim. mielialastaan ensi iltana, kun oli Alman tavannut Tukholmassa. Hän oli, erottuaan hänestä, aivan sattumalta kohdannut sen naisen, joka silloin oli hänen rakastajattarensa ja hän ei ollut voinut kukistaa mielessään sitä vastenmielisyyttä, jonka hän oli hänessä herättänyt. He olivat lopettaneet täydellisellä erolla.
"Lopetitko todellakin, samana iltana?" kysyi Alma innokkaasti.
"Kyllä."
"Pitikö hän sinusta?" kysyi äiti osanotolla.
"Kyllä — joskus — kun minulla oli rahaa", mutta itse äänessä oli jotain sovittavaa, siinä ei ollut pilkallista katkeruutta.