Neiti katsoi häntä suoraan kasvoihin niin kerrassaan välinpitämättömästi, että puna alkoi jälleen levitä vieraan näppysille kasvoille, eikä hän tiennyt vihdoin, mihin silmänsä kääntäisi. Hän ei uskaltanut katsoa neitiin, vaan loi katseensa lopuksi alas kuin olisi hän nuori, ujo tyttönen ja neito taas vanha, tottunut viekoittelija.
"Aikooko neiti matkustaa tänäkin vuonna?" sai hän viimeinkin sammalletuksi nyplien hattuaan.
"En tiedä. Olen hiukan ajatellut matkustaa syksymmällä Itaaliaan."
"Mahtanee olla hauskaa kun saa tehdä noin — aivan niinkuin itse tahtoo." — Hän kumartui sanottuansa sen, ja punastus hohti jälleen vaalean tukan läpi.
"Teen aina, kuten tahdon."
"Sen tiedän — — — minä — — — minä sangen suuresti ihaelen neitiä." Näissä viime sanoissa voi huomata kohteliaan hymyilyn tavoittelua.
"Ettehän te tunne minua."
"Olen kuullut niin paljon neidistä — — — Natanael Heikelstamilta."
"Vai niin" — sanoi neiti välinpitämättömästi.
"Niin. Me seurustelemme jotenkin paljon. Eikö hän mielestänne ole kaunis poika?"