"Kyllä. Tuleeko hän tanssiaisiin?"
"Ei." Vieras katsoi arasti tutkistellen neitiä silmiin saadaksensa selville, josko neiti hänen tulostaan oli jollain tavoin huvitettu, mutta hän ei voinut havaita punastuksen vivahdustakaan; nämät kasvot olivat niin tyynet ja kylmät, kuin ei olisi pisaraakaan verta pehmeän ihon alla.
"En kai saane kauemmin viivyttää teitä?" sanoi vieras epäillen ja samassa nousten. Mutta neiti oli myöskin noussut aivan armotta.
"Tokko neiti koskaan menee ulos aamusin kävelemään?" oli vielä hänen viime kokeensa.
"Kyllä, useinkin."
"Neiti — — neitiä ei varmaankaan haluttaisi tulla ulos, vaikka vaan vähäksikin aikaa? on niin kaunis ilma."
Oli kuin hymyn varjo olisi solunut neidon kasvojen yli.
"Olen puettu aamupukuuni", sanoi hän.
"Vai niin — Niin — anteeksi." Hän häpesi erehdystänsä ja sulasta hämmästyksestä kumarteli hän kumartelemistansa, samalla punastuen vetäytyen ovea kohti.
Kun hän seisoi siellä ja kumarsi viime kerran, nyykähytti tyttö armollisesti hänelle, niinkuin poistuva olisi ollut pieni lapsi.