"Voinhan tulla joskus toiste sitte", lohdutteli hän.
Vieraan koko kasvot loistivat kiitollisuudesta ennenkuin hän vihdoinkin katosi.
Tyttö katsoi ympärilleen ikäänkuin kahden vaiheella millä hän alkaisi aikaansa kuluttaa.
Pieni liinanen leposohvalla oli mennyt ryppyyn ja hän laitteli sitä paikoilleen. Sitte istui hän kirjoituspöytänsä ääreen, otti päiväkirjansa laatikosta ja luki sen, mitä siihen edellisenä iltana oli kirjoittanut.
Sitä lukiessansa näki hän itsensä jonakin salaperäisenä, onnettomuutta tuottavana olentona, kammoksuttavana, mutta suurena. Kaikki hänen ympärillään muutti suuruussuhteitaan ja kasvoi; hän silmäili helppohintaisia koruja ympärillään ja tunsi olevansa rikkauden ja ylellisyyden ympäröimänä. Täällä ei näkynyt vivahdustakaan pikkukaupungin tytöstä, joka oli lukenut romaaneja ja kuherteli lemmenkujeissa, hän oli vaarallinen sireeni kuninkaallisesti koristetussa luolassaan.
Mutta yht'äkkiä oli kuin tuska olisi häntä kouristanut, tuska, jota hän ei voinut selittää: siinä oli tyhjyyttä, ikävää, häpeää ja pelkoa yhtyneenä.
Hän pani kirjan takasin laatikkoon ja nousi ylös. Miettivä, vanhamainen ilme hänen kasvoillaan oli lientynyt nuorekkaaksi, valoisaksi hymyilyksi. Turvallisella lämmöllä ajatteli hän häntä, joka oli sanonut aina tahtovansa olla hänen ystävänsä ja joka voi painaa hänen päänsä rintaansa vasten, hyväillen niin hienosti ja hellästi, joka voi suudella ja hyväillä — vaatimatta mitään — pitämättä häntä halpamaisena, katsomatta sitä velvoittavaksi kun hän antoi sen tapahtua.
Niin kuuli hän jälleen kellon kilisevän ja pian naputettiin ovelle. Tulija oli Williamin äiti.
Hän oli jäykän ja kylmän näköinen, ja tumma varjo oli silmien alla.
"Olen ollut postissa", sanoi hän. "Olen kirjoittanut Williamille."