Alman katseesen ilmestyi jotain epävarmaa. Oli kuin olisi ajatellessansa häneen koskenut, että hänen tästälähin täytyi olla heistä eroitettuna. Samalla säpsähti hän ja katsoi kirjoituspöydälleen. Juolahti hänen mieleensä, että hän oli unohtanut päiväkirjansa auki, ja rouva Zimmermann voisi tahtomattansakin tulla lukeneeksi muutamia sanoja siitä. Mutta sitte muisti hän panneensa sen laatikkoon; hän näki myös, ettei kirjoituspöydällä ollut mitään sellaista, jota ei siellä olisi saanut olla, — mutta kumminkin oli hänellä tunne kuin olisi siellä jotain, jota tulisi piiloittaa; hän näki vanhemman silmissä jotain, joka sanoi, ettei kaikki ollut huoneessa niinkuin olisi pitänyt olla.
Nämät silmät soluivat tutkien paperikoristeiden, vaasien ja tusinatöiden ylitse ja Almasta tuntui kuin yht'äkkiään olisi näyttämön muutos tapahtunut hänen silmäinsä edessä. — Hänelle selveni että huone oli aistiton, teatterikorea ja täyteen sullottu — tämä oli loistoa sellaista, joka voi häikäistä pikkukaupunkilaista, mutta ei naista, joka oli elämänsä elänyt ulkona, suuressa, avarassa maailmassa. Hän toivoi, että hän olisi voinut yhdellä kertaa pyyhkäistä pois kaiken helppohintaisen komeuden ja että hänellä olisi näyttää yksinkertainen, vaatimaton kamari.
Hän asetteli paikoilleen pientä silkkityynyä leposohvalla ja pyysi vierastansa istumaan.
Rouva Zimmermann istui aivan äärimmäiselle reunalle, ikäänkuin pelkäisi hän vajoavansa sohvaan niin mukavasti istumaan, että olisi vaikea jälleen siitä nousta.
"Olen kirjoittanut kaikki niinkuin on minusta tuntunut, säälimättömästi ja katkerasti. Tuntuu kuin tavallaan olisi velvollisuuteni sanoa se sinulle. Siksi tulinkin tänne."
Nuori tyttö katsoi häneen suurilla lapsen-silmillään, joissa oli ikäänkuin nuhdetta siitä, että vanha voi pahoittaa niin hänen mieltään.
"Niin, voin sen hyvin ymmärtää", sanoi hän hiljaa.
"Niin, vielä on toinenki asia, joka minua vaivaa", jatkoi rouva Zimmermann kuivalla, melkeinpä ponnistetulla äänellä. Tuntui kuin hengittäminen olisi ollut hänelle vaivaksi eikä hän siitä syystä tahtonut saada sanoja lausutuksi muuta kuin aivan lyhyinä lauseina.
"Niin, tuo valokuva tuolla — sinä muistat, missä oloissa sen sait…"
Tarkkaavaiset, likinäköiset silmät olivat tuijottaneet puhujaan ikäänkuin koettaen arvata hänen tarkoituksensa voidaksensa täyttää hänen toiveensa. Niin, hän ymmärsi.