"Oh niin", sanoi hän auliisti, "voin niin hyvin ymmärtää miten se sinua vaivaa."
"Sinulla siis ei ole mitään vastaan antaa se minulle takasin", tuli ikäänkuin keveämmin.
"Ei, ei vähintäkään" — sanottiin yhä yhtä iloisesti ja avuliaasti. Lapsi erosi niin mielellään lelustaan, tehdäkseen sen mieliksi, josta piti. Hän meni kirjoituspöytänsä luo, otti esille kirjekotelon; kaiken aikaa selasivat mustat silmät häntä epäluuloisesti vakoellen.
Mutta hän otti todellakin valokuvan pois puitteista, pani sen huolellisesti koteloon, yhäti vaan yhtä sydämellisesti tyytyväisenä, kun hän voi tehdä kaikki mitä häneltä vaadittiin.
"Tässä on", sanoi hän ystävällisesti, ojentaessaan kuvan vieraalle.
"Kiitos", kuului vastaukseksi vanhan naisen kova ääni; kaidat sormet tarttuivat halukkaasti pikku kääröön ja hän nousi lähteäksensä.
"Istu vielä … etkö tahdo istua", pyysi nuori.
Rouva Zimmermann istuusi vastenmielisen näköisenä jälleen leposohvalle, näytti kuin ei hän jaksaisi seista. Mutta hän istui kumminkin suorana ja jäykkänä.
Lapsen kasvot kuvastivat hämmästystä. Hänestä tuntui kuin olisi vieras nainen tunkeutunut hänen huoneesensa, ilkeä, vanha nainen, niin erilainen kuin tuo lempeä, äidillinen ystävä, jonka olkapäätä vasten hän niin usein oli nojannut päänsä.
"Lapsi", sanoi sama vieras ääni, "luulen ettet käsitä miten syvään tämä minuun on koskenut. Sinä et voi ymmärtää sitä."