Tähän yksinäiseen kaupunginosaan, tänne kallionkieleltä katsovaan huoneeseen eivät mitkään äänet ulottuneet tuolta alhaalta levottomasta maailmasta; ilta oli pimeä ja hiljainen, ei näkynyt kuuta ei tähtiä, tuhannet suurkaupungin vilkkuvat silmät loistivat vain, kylminä, sydämettöminä.
Hän katseli hetkisen sinne alas, mutta sitte kääntyi hän hiljaa luoden katseen äitiinsä.
Liikkumatonna kuin kuvapatsas, nostetuin käsivarsin seisoi hän siinä pitäen uudinta sivulla ja katsellen kaupunkia. Tuntui kuin ei hän koskaan olisi nähnyt mitään niin totista kuin nämät kasvot, joidenka piirteet omituisen selvästi esiintyivät huoneesta virtaavassa valaistuksessa.
Hän oli puettu keskiaikaiseen surupukuun, mutta vaikka se olikin huolimaton, ompeleista kulunut ja melkein repaleinen, näytti se kumminkin hyvältä. Tuntui kuin tuo vartalo voisi kaiken kaunistaa.
"Täällä vallitsee niin syvä hiljaisuus, että tuntu kuin olisi kaukana kaikista ihmisistä, ikäänkuin koki talo voisi jäädä unohduksiin kuin rannalle joutunut laivanhylky", sanoi hän laskien akkunaverhon kädestään, samalla heidän molempien astuessa sisemmä. Ääni oli täyteläinen ja syvä alttoääni, jolla oli melkein miehekäs kaiku. Hän meni keskellä laattiaa olevan pöydän luo, jossa upea kattolamppu levitti valoansa ja alkoi keräillä kangaskappaleita ja nauhanpätkiä, joita hän työnsä aikana oli heitellyt sinne, tänne. Sitte otti hän sukankudelman istuutuen pöydän ääreen.
"Kun et koskaan lähettänyt minulle novellejasi", sanoi hän hymyillen.
"Ei se olisi maksanut vaivaa. Ne käsittelevät sinulle aivan vieraita oloja, ne ovat kuvia ruotsalaisen pikkukaupungin ylioppilaselämästä. Sinä olet elänyt tuolla suuressa, vapaassa maailmassa ja minä olen istunut oloissa, jossa kaikki on omaansa tukahduttamaan. Täällä täytyy joko pysähtyä kasvussaan, tai tulla kokonaan kirjoista pois pyyhityksi. Tätä tuskin voit käsittääkään."
"Olen lukenut novellisi."
"Milloinkapa olisi sinulla ollut aikaa siihen?"
Äänessä oli melkein kuin syytös valheesta, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.