"Talonomistaja on varmaankin hyvin omituinen", virkkoi äiti. "Näkee kaikesta sen, ettei hän tahdo samanlaista kuin muilla ihmisillä on, ja se hänessä minua miellyttää. Noita paljaita kylmiä seiniä en kumminkaan voinut sinänsä sietää, en myöskään akkunoita aivan verhoitta, vaikka alaruudut lasimosaiikkineen ovatkin kauniit. Siksi olen laitellut näin. Tämähän näyttääkin oikein itämaalaiselta. Koko varastoni kankaita, tyynyjä ja mattoja onkin ollut nyt hyvään tarpeesen. Täällä juuri näyttävät ne joltakin."
"Kyllä. Mutta kuinka tällaista taloa ollenkaan vuokrataan?"
"Omistaja on näet pistäytynyt pienelle kiertomatkalle Afriikkaan. Sekin jo osoittaa, että hän on vähän eriskummallinen."
"Ja kaikkea tätä olet kuletellut mukanasi?"
"Niin tietenkin. Ne ovat kyllä helppoja kuletella. Isäsi olikin oikea asiantuntija, kun oli kysymys kankaista ja muusta sellaisesta; hän ei koskaan voinut jättää ostamatta, kun hän tapasi jotakin oikein erikoista. Onhan se sentään kuin kulettaisi kodin mukanaan matkalaukussa, sanoi hän."
Pojan katse kulki hyväillen paksuja mattoja ja aistikkaasti asetettuja kankaita pitkin, jotka melkein kokonaan verhosivat seinän, nurkassa olevaan kasviryhmään ja renkailla vedettäviin akkunaverhoihin.
"Että tällaisenkin komeron löytää poroporvarillisessa Tukholmassamme!" huudahti hän. "Seisoin ja kuvittelen, että olenkin Konstanttinooppolissa."
"Älähän! kyllä olemme Tukholmassa. Katsos!"
Äiti kohotti akkuna-uudinta ja osoitti ulos.
Kartanon huimaavasta korkeudesta näkyi Norrström ja kaupunki toisella puolella. Laajana ja tasaisena levisi se tuolla alhaalla välkytellen kirkkaita tuliansa virran tummassa kuvastimessa. Kaasulyhtyjen säännöllisistä riveistä loistivat Skeppsbroon sähkölamput sinertävällä valolla — ikäänkuin suuret säihkyvät jalokivet jättiläiskaulanauhassa.