Seuraavana iltana kahdeksan seudussa meni Ville Zimmermann pienen, huonosti kivitetyn pihan poikki, nousi kivirappuja ylös ja soitti äitinsä ovelle. Mulatti aukasi.
"Rouva on tuolla ylhäällä", sanoi hän huonolla ruotsinkielellä, pistäytyen sisälle ja ottaen lampun keittiön pöydältä. "Minä käyn edellä ja näytän tietä."
Ville seurasi häntä pakollisesti ja vastenmielisesti. Hän mieluummin olisi toivonut jotakin syytä pois kääntymiseen.
Mulatti aukasi oven valaistuun huoneeseen ja mennä lönkytteli sitte pehmoisin, kömpelöin askelin alas rappusia omaan valtakuntaansa.
Rouva Zimmermann seisoi asetellen uudinta akkunaan. Kun poika astui sisälle, heitti hän vasaran ja naulat kädestään.
"En ole vielä ehtinyt saada kaikkea järjestykseen", lausui hän ojentaen hänelle kätensä, "mutta minusta tuntuu kuin tulisin täällä viihtymään. Olen ollut kuin uutterassa päivätyössä, vaeltaessani huonekalukauppiaiden, puutarhurien ja kaikenmoisten väliä. Miltä luulet täällä alkavan näyttää?"
Voimakkaalla, mutta ei juuri kauniilla liikkeellä vei hän kätensä lantiolleen, samalla osoittaen toisella huonetta.
"Hauskalta."
Hän katseli ympärilleen hieman hämmästyneen näköisenä. Nähtävästikin oli hän odottanut jotakin aivan toista.
Huoneessa, joka oli kummallisen vanhan-aikuinen huone, oli kolme, kahdelle eri suunnille antautuvaa kaariakkunaa ja sen seinät olivat paperien asemasta peitetyt tummalla laudoituksella.