Karaistuissa naiskasvoissa ei näkynyt vavahdustakaan; mutta niistä kuvastui yksinäisyys, niin pohjaton ja hyljätty, että nuorta väristytti katsoessa niihin.
"Se ei ole mahdollista", sanoi hän ja kylmät, pienet sormensa laskeusivat käden päälle, jossa valokuva oli.
"Niin. Et käsitä miten katkera viha minussa kasvaa, kasvaa pääni tasalle, tukahduttaen kaiken muun. Tuhoan sen niin kauan; mutta kun se puhkeaa esille, en enää voi sitä hallita."
"Niin sinun täytyy tuntea katkeruutta minua kohtaan", kuului nöyrästi ja hiljaa. "En muuta ole odottanutkaan."
"Mutta et sinä tiedä millaisilla silmillä minun nyt täytyy katsella sinua."
Ja vihaavat, läpitunkevat silmät tuijottivat näihin hentosiin kasvoihin, jotka kirkkaine kyynelhelmineen suurissa silmissään näyttivät vieläkin lapsellisemmille ja viattomimmille kuin tavallisesti.
Ei kuulunut vastausta, arka käsi vetästiin vaan pois, saamatta vastahyväilyä.
"En voi olla oikeudenmukainen sinua kohtaan. Olen koettanut, mutta en sitä voi."
"Oi, sen ymmärrän niin hyvin, älä kiusaa itseäsi ystävällisyyteen minua kohtaan."
"En tarkoita sitä. — — Tarkoitan, etten voi mennä pois sanomatta sinulle mitä ajattelen."