Katseesen tuli jotain, joka sai nuoren tytön vavahtamaan.
"Jos olisit rakastanut Williamia yli kaiken muun maailmassa niin, että olisit antautunut hänelle kokonaan, ilman vihkimystä ja muuta, niin en olisi hylkien katsellut sinua, siksi että hän oli sen tahtonut. Mutta, hän tahtoi tehdä sinut vaimokseen ja pitää sinusta koko elämänsä ajan — vaan sitä sinä et tahtonut — et tahtonut hänen uskollisuuttaan, ainoastaan hänen hyväilynsä hetkeksi…"
Sisäinen raivo katkaisi hänen äänensä. Hän mietti löytääksensä sanat, ikäänkuin hapossa pistetyt, syövyttääksensä ne hänen sielunsa arimpaan kohtaan. Hän tahtoi vitsoa ihon ja nahkan läpi puolinaisuuden ja pintapuolisuuden, veriin saakka; hän tahtoi kiduttaa, vaivata tätä naista pienillä, hehkuvilla loukkauksilla niin kauan, että hän häveten, haavoitetun eläimen lailla vääntelehtisi tuskissansa.
Hän oli leikitellyt hänen poikansa sydämellä, työntänyt hänet jälleen tyhjyyteen ja kylmyyteen. Ja hän kumminkin luuli itsensä viattomaksi kuin ennen, siksi ettei hän ollut astunut yli "luvallisen" äärimmäistä rajaa.
Mutta äiti oli vannonut, että tämä leikki olisi jättävä jälkeensä muutakin kuin sekoittumatonta tyydytystä, ja tuossa jähmettyneessä katseessa, joka häneen oli käännetty, näkikin hän, että iskunsa oli sattunut.
"Luulin että pidin hänestä", sanoi nuori hiljaa.
"Puolinaisesti ja laimeasti, niin!
"Lemmenliekailua ja keräilemishalua! Voit tuntikausiksi piiloutua hänen syliinsä — niin — ja nyt on hän sinulle aivan vieras — kuukauden kuluttua. Nyt piiloudut kenties — koetteeksi — jonkun toisen syliin; sehän on niin hupaista — ja niin voi käydä sylistä syliin — yhä uudestaan, kunhan ei koskaan astu rajan yli. Voi saada koko jonon rakastajia, kumminkaan koskaan rakastamatta ainoatakaan. Silloin ei ole enempää vastuunalaisuutta kuin koiranpenikalla, joka antaa selkänsä kaikkien sivukulkioiden siliteltäväksi! Mutta senlaatuisten naisten kanssa ei minulla ole mitään yhteistä. Sen olen kirjoittanut Williamille, eikä hän ole koskaan sitä minulle anteeksiantava."
Rouva Zimmermann nousi.
Harmi ja loukattu ylpeys oli kuivannut kyyneleet Alman silmistä. Nämät molemmat naiset, joiden suhde niin vähän aikaa sitte oli ollut kuin äidin ja tyttären, katsoivat uhkan ja vihan katsein toisiansa silmiin, vaihtaen kädenlyönnin, kylmän kuin jää.