Yksinäistä, mustiin puettua naista väristytti. Tuntui kuin seisoisi hän vielä kerran ruumispaarin ääressä tuona hirvittävänä päivänä, jolloin hän kadotti kaiken — tuona päivänä, joka jonkun aikaa oi ollut pois pyyhittynä hänen mielestään.
"En aavistanutkaan miten syvästi olin sinuun kiintynyt", — sanoi hän, sanat olivat tunkeutuneet hänen huulilleen kuin sisällisen tuskan pakoittamina, mutta tässä katkesivat ne yht'äkkiään.
Nuori istui ja odotti jatkoa, hän odotti anteeksipyyntöä. Hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin että hänelle oli tehty vääryyttä, ja lapsen hallitsemishalulla tahtoi hän taivuttaa tämän vanhan pään, jonka asennon elämä oli tehnyt niin jäykäksi ja kankeaksi. — Nuori tunsi vaistomaisesti tässä taistelussa olevansa voiton puolella.
"Sanoit kaiken olleen liehakointia ja keräilemisintoa", sanoi hän synkästi. "Sitä en voi unohtaa, eikä se ole totta."
"En ole koskaan uskonut sen olevan itsetietoista ja minä sanoin jo sinulle myös, että olin liian kiihtynyt voidakseni olla oikeudenmukainen."
Nuori istui odottaen jatkoa; tämä tunnustus ei ollut hänelle kylliksi. Syvällä hänen sydämessänsä liikkui halu painaa päänsä toisen olkapäätä vasten, luottavasti kuin ennenmuinoin; mutta sen halun tukahdutti tietoisuus, että hän oli ollut väärän syytteen esineenä.
Lasta oli loukattu; ja kodin epäjumala oli tottunut anteeksipyyntöihin.
"Jos olen tehnyt väärin, jos olen tehnyt väärin", sanoi äiti kyynelten tulvatessa hänen kasvojansa pitkin ja äänen käydessä luonnottoman tyyneksi, mutta samalla niin voimattoman masentuneeksi, "jos en ole ollut oikeudenmukainen, niin sinun pitäisi ensin ajatella mistä syystä."
Hänen täytyi pysähtyä ja pyyhkiä kasvojansa, mutta kyyneleet syöksähtivät taas esille. Kiihkeästi vierivät kyyneleet, mutta eivät ehkäisseet ääntä, antoivat vain sille joskus väreen kuin poikki katkeavalle soittimen kielelle. Ja sanat tulivat aivan itsestään kuin tämän kyynelvirran kantamina, käsien vääntyessä kokoonkäärityn, kostean nenäliinan ympärille.
"Et voi ymmärtää miltä tuntuu, kun ei koko maailmassa ole ketään muuta kuin yksi ainoa olento, josta pitää — — tämä yksi vaan, jonka ympärille solmeutuvat kaikki ajatukset, tulevaisuustuumat ja toiveet — — niin ettei voi elää omaa elämäänsä, vaan sulautuu kokonaan toiseen — —."